Tänään tavalliseen töihinlähdön aikaan minua väsytti ja masensi. Teki vain mieli jäädä kotiin soittamaan kitaraa, joten ratkaisin ongelman ottamalla kitaran mukaan töihin. Opetan ammatikseni suomea aikuisille maahanmuuttajille, joten kitara työpaikalla ei ole niin mahdoton asia kuin äkkiseltään saattaisi kuvitella.
Olimme juuri puhuneet Juice Leskisestä, kuunnelleet Syksyn säveltä ja käyneet läpi sen sanoja, joten kappalevalinta oli helppo. Oppilaitoksessamme on lisäksi mukavat tilat, jotka ovat lisäksi näin iltaisin vielä melko tyhjillään. Pystyin järjestämään yhteen soppeen varsin kodikkaan nuotiopiiritunnelman (tulta en sentään sytyttänyt mihinkään, mutta himmensin valoja ja järjestin mukavia istuimia sopiviin paikkoihin).
Soitin ja lauloin kappaleen ennen tuntia kertaalleen läpi. Se meni tavattoman huonosti, ja niinpä alkoi jännittää aika tavalla (jännitti toki jo muutenkin). Kun opiskelijat saapuivat paikalle ja näkivät minut kitaroineni, heidän reaktionsa ja ilmeensä olivat sellaiset, että jännitykseni suli pois saman tien - koko porukka oli välittömästi innoissaan ja mukana juonessa.
Tiesin etukäteen, että joukossa on hyviä laulajia, mutten olisi mitenkään osannut odottaa, miten hyvin ja vaivattomasti koko ryhmä pystyi oppimaan sanat ja sävelen miltei lennosta ja laulamaan mukana. Ääntämisongelmatkin katosivat, kun opiskelijat keskittyivät laulamaan täysillä. Odotinkin, että meillä olisi hauskaa, mutten ikinä olisi osannut odottaa, että saisimme aikaan jotain näin kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti