Toot toot! Toot toot!

Tänään katkaisin varsin pitkältä tuntuneen järkevyyden kauden ja lähdin arki-iltana keikalle, ja vieläpä sellaiselle, joka alkoi melko myöhään. Nyt on aamuyö ja huomenna työpäivä, mutta kyllä kannatti. Totisesti kannatti.

Kyseessä oli loistokaksikko nimeltä Toot toot (virallisesti ilmeisesti TOOT TOOT) eli Timo Kämäräinen (kitara ja laulu) ja Olli Krogerus (rummut, muut perkussiot ja laulu), johon olen tutustunut vasta tänä keväänä. Ensimmäinen Toot toot -keikkani parisen kuukautta takaperin oli elämys, ja niin oli tämäkin. Nyt maltoin keskittyä vimmatun tanssimisen sijaan kuuntelemiseen ja katsomiseen, joten tämä oli musiikillisesti edellistäkin keikkaa antoisampi. Toisaalta uskon, että vimmattu tanssiminen on parhaita tapoja nauttia musiikista.

Toot tootissa on mielestäni kaikki olennainen: loistava kitaristi ja loistava rumpali, jotka vielä laulavat hyvin ja tekevät mainioita kappaleita. Muutahan ei tarvita. Levyltä kuunneltuna bändi on oikein kiva, mutta lavalla Kämäräisellä ja Krogeruksella on sellaista energiaa ja hyväntuulista karismaa, joka saa musiikin menemään suoraan minun olemukseni ytimeen ja tekemään minusta hyvin, hyvin onnellisen.

Viimeksi tuntui siltä, että on tanssittava. Tänään tuntui siltä, että saatava sähkökitara. Pian.

Lopuksi vielä linkki Toot tootin kappaleeseen The Disappearance of Mr. B. Se ei ole missään nimessä suosikkikappaleeni, mutta se on mielestäni parasta, mitä olen onnistunut heiltä tähän mennessä internetistä löytämään.

Ja järvellä soittomme soi

Tänään uskalsin soittaa kitaraani mökkipihassa. Uskaliasta soittaminen oli siksi, että mökkimme sijaitsee hyvin pienessä saaressa eräällä keskisuomalaisella järvellä, ja veden ylihän tunnetusti kuuluu kaikki. Olen joskus keskustellut rannalla yli kahdensadan metrin päässä seisovan ihmisen kanssa lähes normaalilla puheäänellä, joten on käytännössä varmaa, että soitto kuuluu ja muillekin kuin lähimmille naapureille. Jokasella lähistön mökillä näytti olevan ihmisiä, joten soittoa aloittaessani tiedostin äärimmäisen hyvin konsertoivani koko naapurustolle. Alkuun päästyäni asia unohtui onneksi täysin - vasta havatuessani nelisen tuntia myöhemmin soittoflowstani  muistin, että joku on saattanut kuulla jotain.

Lienee lähes tarpeetonta sanoa, että täydellisessä kesäilmassa järven rannalla soittaminen oli ehkä hauskempaa, kuin se on koskaan ennen ollut. Itseoikeutettu mökkisoitettava on tietenkin Juice Leskinen. Viidestoista yö ja Kaksoiselämää sujuivat prima vistanakin aivan hyvin, Juankoski Here I Come piti soittaa pariin otteeseen ja Norjalainen villapaitahan on ollut työn alla jo reilun viikon, joten se kuulostaa jo varsin hyvältä. Väga hea hea hea!

C Am F G

Tällä viikolla olen ollut aivan onnessani siitä, miten paljon kappaleita saa haltuun, kun oppii yhden ainoan sointukierron. Ja sitten kun oppii toisen, saa samanlaisen mokoman lisää.

Olin kyllä kuullut huhua, että näin on, mutten ollut koskaan päässyt kokemaan, mitä se tarkoittaa käytännössä. Se tarkoittaa loputonta riemukasta plonkutusta, joka alkaa vähitellen kuulostaa ihan oikealta soitolta. Tarkemmin ottaen kyseinen kierto menee kohdallani vielä toistaiseksi enemmänkin näin: C Am plonk G. Mutta vain toistaiseksi, eikä nytkään aina.

Tuolla yhdellä ja samalla kierrolla menee paitsi I Walked With a Zombie, myös esimerkiksi Stand by Me ja Juicen ihana Marilyn. Ja pitkä litania muita. Ja sitten melkein samalla kierrolla varustettuja on tietysti loputon määrä.  Puhumattakaan vaikkapa siitä kappaleiden joukosta, joissa tarvitaan vain E, A ja H.

Rahalla saa onnea

Yleisesti ottaen kitaransoitto on tehnyt nivelrikkosormilleni pelkästään hyvää, mutta tänä aamuna herätessäni vasemman käteni nimetön oli noin 45-asteisessa koukkuasennossa ja pysyi siinä pitkälle aamupäivään, mitä se ei ole tehnyt pitkään, pitkään aikaan. Soittaminen ei tule tänään kysymykseen, joten lohduttauduin ostamalla läjän levyjä.

Melkein retkahdin ostamaan levyhyllyni parhaista CD-levyistä vinyylipainoksia, mutta pysyin lujana ja ostin ainoastaan sellaisia levyjä, jotka ovat minulle oikeasti uusia. Rahaa paloi jälleen järkyttävä määrä, mutta kuten Janne joskus sanoi, rahan vastineeksi saa tässä tapauksessa onnea, onneksi. Ja kuten levykaupan setä sanoi, kilohinta oli tällä kertaa mitä edullisin. Ja minähän olin tuossa viitisen vuotta lähes kokonaan ostamatta levyjä, joten kadotettu aika on saatava takaisin. Nyt on Crampsejä, Buzzcockseja, Duke Ellingtonia, John Faheyta ja Sidney Bechetiä. Kyllä nyt taas kelpaa.

Toinen, vähän erilaista onnentunnetta aiheuttava asia on tämä video, jonka katsominen ei maksa mitään. Siinä kerrotaan kaikkea kiintoisaa kitaran rakenteesta ja kitaroiden rakentamisesta. Suosittelen.

Tupla-Josef

Kuten edellisestä (ja vielä yhdestä sitäkin aiemmasta) postauksesta käy ilmi, olen soittanut viime aikoina loistokappaletta nimeltä Josef Josef. En kärsimättömällä googlauksella saanut helposti tietää kappaleen alkuperästä sen enempää, kuin että esimerkiksi Andrews Sisters -niminen yhtye on levyttänyt sen englanniksi nimellä Joseph Joseph. Tietääkseni varhaisin suomenkielinen versio on levytetty vuonna 1939 eli juuri Talvisodan kynnyksellä, ja asialla olivat silloin Harmony Sisters, ja myöhemmin sen levyttivät vielä ainakin Laila ja Ritva Kinnunen sekä tietysti Sielun Veljet sivuprojekteineen.

Englanninkielinen versio kertoo naisesta, joka odottaa kärsimättömästi heilansa Josephin kosivan. Suomenkieliset sanat taas menevät osapuilleen näin (muodossa on pientä variaatiota eri versioissa, mutta merkitys pysyy samana kaiken aikaa):

Kun ilta tummentuu ja tähdet kirkastuu,
Niin luokse neidon Josef silloin käy,
Mut noustes aamunkoi hän riensi kauas pois,
Nyt neidot murheissansa laulaa näin:

Oi Josef, Josef, muistatko kun kuljit maan halki etelästä pohjoiseen?
Sä neidot kaikki sylihisi suljit kuiskaten: "Näämme kohta uudelleen."
Mutta Josef, Josef, palannut et koskaan,
Sua neidot kaipaillen odottaa,
Niin kuin tähti taivahan aamun tullen katoaa,
Lailla tähden Josef rakastaa.

Ja tämän kappaleen nämä siveän näköiset naiset levyttivät vuonna 1939, vuonna, jona minun isoäitini täytti kuusi vuotta. Ja siitä tuli hitti. En usko, että yksikään kaupallinen amerikkalainen levy-yhtiö olisi suostunut julkaisemaan moista riettautta vuonna 1939, ja jos olisikin, se olisi luultavasti ollut skandaali. Tai ainakin tällainen käsitys minulla on englanninielisestä 1930- ja 1940-luvuista, saatan tietysti olla täysin väärässä. Kyllä Suomi on siisti maa. Tämän Josefin soinnut ovat muuten D-molli, A7, D7 ja G-molli.

Hei mä elän unelmaa!

Tänään on ollut sellainen päivä, että voisin mennä seuraavaksi baariin huutamaan tämän kirjoituksen otsikkoa ääneen. En kuitenkaan aio tehdä sitä, en ainakaan tänään.

Olen tehnyt koko päivän kotona sellaisia töitä, joista pidän kovasti, ja aina tauoilla soittanut kitaralla kaikkia niitä mahtavia biisejä, jotka nyt ovat olleet opeteltavina, ja vähän muitakin. Koska en mitä ilmeisimmin saakaan aikaan niitä yksittäisiä postauksia, jotka näin hienoille biiseille tietysti kuuluisivat, teen niistä nyt listan. Siten sitten muistan, mitä soitin silloin keväällä 2013, kun opin vaihtamaan sointuja niin nopeasti, että pystyin soittamaan jo monia kappaleita oikeassa tempossa ilman soinnunvaihtotaukoja. Tämänhetkiset kappaleeni ovat:

Smelly Cat
I Walked with a Zombie
Mrs. Robinson
Josef Josef
Puhtoinen lähiöni
California Dreamin'
Amalia
Itkisitkö onnesta
Unelmia ja toimistohommia
Hallelujah
Petroskoi
Paratiisi
Wish You Were Here
Hey Jude
TV Set
Emma
Blowing in the Wind
Matkalla Motowniin
Toiset on luotuja kulkemaan

Kaikki edellä mainitut eivät sentään tulleet vappuaattona kotitehtäväksi, mutta aika iso osa kuitenkin. Tänään sain tehtäväkseni soittaa kaikkien edellisten Stand by me:tä ja Teenage kicksiä C-duurista ja selvittää (netistä katsomatta), miten ne menisivät D-duurista, joka on Teenage kicksin alkuperäinen sävellaji. Niin ja tupla-Josefiin sain kivemman kompin, kuin se vanha, jonka olin kaiken lisäksi viikon aikana onnistunut unohtamaan (ja niin oli Jannekin).

Kitaratunnin jälkeen kävelin mäkeä alas kotia kohti. Torin laidalla oli mies, joka soitti mankasta Abban Winner Takes It All:ia niin kovaa, että koko kortteli raikasi. Tämä oli kolmas kerta, kun näin tapahtui. Tänään kappale oli vielä ihan samassa kohdassa kuin vappuaattona. Ehkä elänkin unelman lisäksi elokuvaa.

Yhdessä soittamisesta

Eräs muusikko kirjoitti hiljattain twitterissä, että kaikkien ihmisten pitäisi elämänsä aikana saada soittaa bändissä. Olen vahvasti samaa mieltä. Yhdessä soittamisessa ja laulamisessa on jotain, joka tekee ihmiselle valtavan hyvää.

Meillä oli eilen pitkästä aikaa sellaiset bänditreenit, jossa emme hinkanneet 3.30:tä. Soitimme ja lauluimme kaikkea mukavaa, ja erityisesti California Dreamingiä, joka onkin sitten soinut tänään päässä kaiken päivää. Siitä tulee vielä hyvä.

Äitienpäivän aaton plonkuttelua

Kävin tänään katsomassa Capilotractées-nimisen esityksen Cirkossa. Kirjoitin siitä perusteellisemmin Mari-tädin lokissa, mutta täälläkin on pakko kertoa, miten onnessani olin, kun lavalle ilmestyi heti alkun nainen, kitara, toinen nainen ja ukulele: olin todella onnessani. Kun nämä kaksi kauniisiin mekkoihin ja korkokenkiin pukeutunutta naista roikkuivat hetkeä myöhemmin hiuksistaan katossa, soittivat samalla sähkökitaraa ja bassoa ja pomppivat ja ankkakävelivät (tähän tyyliin) ilmaa pitkin poikin, olin pakahtua. En ole varma, olenko koskaan nähnyt mitään niin siistiä. Minun on nähtävästi pakko kasvattaa pitkät hiukset, jotta voin tehdä samoin. Sitä ennen minulla on hyvä tekosyy hankkia uusi paitamekko, ja ehkä kengätkin.

Heti kotiin päästyä oli välittömästi pakko päästä soittamaan. Ilokseni huomasin, että mieheni Juhan (eli Juha-sedän) kitara Sunnuntai (tuttavallisemmin Nunnu) istuskeli valmiiksi sohvalla soitetun ja tyytyväisen näköisenä. Pari Mrs. Robinsonia myöhemmin Juha itsekin ilmestyi paikalle ja ryhtyi soittamaan ehkä parasta äiti-aiheista kappaletta ikinä, joka on tietysti Leevi and the Leavingsin Matkalla Motowniin. Soitimme sitten sitä yhdessä aika pitkään, ja ai että, oli kivaa.

Sunnuntai on vielä varsin uusi perheenjäsen (se täyttää ensi viikolla kuukauden) ja Juha vielä minuakin tuoreempi kitaransoiton harrastaja, joten pääsimme oikeastaan vasta nyt ensimmäistä kertaa soittamaan kunnolla yhdessä. Juha on tosin suhteessa harjoituksen määrään suorastaan ärsyttävän hyvä soittamaan, ja pelkäänkin pahoin, että hän soittaa aivan pian paremmin kuin minä, vaikka harjoittelisin miten paljon hyvänsä. Mutta ehkä minulle tekee hyvää yrittää ymmärtää, ettei se olekaan minulta pois.

  

Äitienpäivän kunniaksi linkki, jonka takaa löytyy laulu eräästä huippuhäiskästä, nimittäin äiskästä. Hyvää äitienpäivää kaikille!

Suuria Oivalluksia

Sävelkorva on asia, jota varsinkin Suomessa arvostetaan huomattavan paljon. Moni tuttuni tuntuu jopa vetävän suorat yhtäläisyysmerkit hyvän sävelkorvan ja musikaalisuuden välille. Esimerkiksi rytmitajua arvostetaan paljon, paljon vähemmän. Se on sikäli hyväkin juttu, että harva pelkää väärää rytmitystä niin paljon kuin väärien sävelkorkeuksien päästämistä suustaan – en ole koskaan kuullut, että huono rytmitaju olisi estänyt ketään kauniilla äänellä ja hyvällä sävelkorvalla siunattua loistamasta musiikin tunneilla koulussa saati nauttimasta musiikista.

Harva itsensä epämusikaaliseksi leimannut ihminen tajuaa, että sävelkorkeuksien erottaminen on suurimmalla osalla ihmisistä opittu taito, jota voi harjoitella ja jossa harjoituksen myötä myös harjaantuu. Minusta on ollut hauska huomata, miten paljon korvani on pelkästään tämän kevään aikana kehittynyt ihan vain siksi, että olen ollut entistä enemmän sävelten kanssa tekemisissä. 

Olen aina rakastanut musiikkia, mutta minulla kesti hyvin kauan, ennen kuin tajusin, että oikean äänenkorkeuden erottaminen ja siihen pyrkiminen on niin tärkeää, kuin se on. Ymmärsin alusta asti, että melodiat koostuvat enimmäkseen sävelkorkeuksien vaihteluista ja rytmistä. Kuitenkin olin yli 10-vuotias, kun tajusin, että kappaletta laulaessa olisi aina syytä pyrkiä alkuperäiseen melodiaan, eikä vain johonkin, joka kuulostaa hyvältä. Minulle kappaleissa paljon melodiaa tärkeämpi asia olivat lapsena sanat, niiden rytmi ja se äänten kokonaisvaltainen kudelma, joka muodostaa kappaleen. Hyvin tärkeää oli myös laulajan äänen väri ja se, tarkoittaako hän sitä, mitä hän laulaa. Minulle oli kyllä usein sanottu, etten ollut kovin hyvä laulamaan, mutta ennen Suurta Melodiaoivallustani minun oli hyvin vaikea hahmottaa, mistä se johtui. Kun sitten asian oivalsin, ei loppujen lopuksi kestänyt kovinkaan kauaa, ennen kuin opin tähtäämään ja osumaan oikeisiin säveliin. En vain ollut tajunnut yrittää, koska se ei ollut minusta tärkeää. 

Tänä keväänä olen oppinut kaksi keskeistä seikkaa lisää: 

1. Kun soitan yksin kotona, ei ole mitään väliä, onko kitarani vireessä vai ei. Tärkeää on vain, että se on niin hyvässä vireessä, että se kuulostaa minusta kivalta. Muiden ihmisten sävelkorvilla ei ole silloin mitään väliä.

2.  Kitaraa täysin mahdotonta saada aivan täydelliseen vireeseen. Vireestä ei siksikään kannata välittää liikaa.

Minusta on jälkikäteen ajateltuna käsittämätöntä, että olen tajunnut noista kahdesta asiasta ensimmäisen vasta tänä keväänä, niin itsestään selvältä se nyt tuntuu. Taustaa tuolle toiselle kohdalle löytyy muuten tämän linkin takaa. Samaisella sivulla on muutenkin hyvä ja kattava yleiskatsaus kitaran virittämisestä ja muutamia akustiikan perusteita siinä samassa. Kun luin tuota juttua, huomasin toivovani, ettei minulle koskaan kehity sellaista sävelkorvaa, joka jutun kirjoittajalla on. Olisi kamalaa, jos ei voisi enää kunnolla nauttia kaikista niitä levyistä, joissa kitaran vire on vähän sinne päin ja jossa laulaja viihtyy siinä vähän nuotista vasemmalle.    

Sitä parasta Dylania

Eräs tuttu laulaja-lauluntekijä nimeltä Dylan soittaa aivan pian kotini lähellä sijaitsevassa baarissa, ja vieläpä ilmaiseksi. En ole koskaan ollut hänen keikallaan, ja minun on jo hyvin pitkään ollut tarkoitus mennä, mutta aina on tullut jotain. Tänään ei olisi yhtikäs mitään, mutta olen päättänyt kerrankin olla järkevä ja ehkä siten vihdoin päästä tästä flunssakierteestä, joten istun kotona kuin tatti.

Lohduttauduin kuuntelemalla hieman Bob Dylania, ja siitäkös keksin opetella leirinuotioklassikko Blowing in the Windin. Ihan niin kuin noita soitettavia kappaleita ei olisi jo riittämiin, mutta toisaalta, väliäkö tuolla.

Blowing in the Wind on ensimmäisiä kappaleita, joista olen ollut itsenäisesti innoissani. Kuulin sen joskus varsin pienenä lapsena jossain, ja kysyin isältäni, mikä kappale se on. Isä siitä luonnollisesti tajusi, ettei ollut soittanut minulle riittävästi Bob Dylania, ja pisti The Freewheelin'in soimaan. Seuraavat muutamat viikot kuuntelin jatkuvasti Blowing in the Windiä ja surin sitä, että maailmassa on niin paljon sotia. Sattumoisin koulun musiikintunnilla laulettiin samoihin aikoihin I'd Like to Teach the World to Singiä, joten imin itseeni hyvin lyhyessä ajassa paljon amerikkalaisuutta ja paljon pasifismia. Tiesittekö muuten, että I'd Like to Teach the World to Sing on alun perin Coca Colan mainos? Minä en tiennyt, ja nyt minusta tuntuu, että keskeinen osa lapsuuteni hippi-idylliä on ikuisesti pilalla. Onneksi lapsuuteni hippi-idylli muodostaa vain hyvin pienen osan suurempaa harhaa idyllisestä lapsuudesta, joka oli pääosin varsin porvarillinen ja keskiluokkainen ja kietoutui musiikillisesti pitkälti manserockin, punkin ja chansonin ympärille, joten kaikki on vielä ihan hyvin.

Hetki sitten kaivoin netistä esiin mahdollisimman yksinkertaisen version Blowing in the Windin soinnuista, kuuntelin levyltä, miten komppi menee ja tarkistin, että sointukierto menee minusta riittävän lähelle alkuperäistä. Sitten laitoin kappaleen uudestaan soimaan ja soitin mukana, ja se meni jo ensimmäisellä yrittämällä hyvin ja toisella kerralla ihan heittämällä. Pystyin saman tien laulamaankin. Pääsin siis alle kymmessä minuutissa opettelupäätöksestä siihen pisteeseen, että osaan soittaa kappaleen tempossa ja laulaa samalla. Käsittämätöntä!

Onhan Blowing in the Wind sinänsä varsin helppo kappale –  opettelemani kierto on säkeistöissä GCD ja kertosäkeessä CDG, ja minun kapulaversiossani ei ole mitään sen kummempaa. Toisaalta se on aika paljon nopeampi kuin muistin, ja soinnut vaihtuvat lähes koko ajan tahdin välein, eli aloittelijan kannalta melko tiuhaan. Lisäksi pari kuukautta takaperin en olisi mitenkään osannut opetella tuota komppia itsekseni pelkkää levyä kuuntelemalla. Onpas mukavaa huomata kehittyneensä.

No friend to those with noses

Sunnuntain perinteisen rasva- ja suolabrunssin äärellä pohdiskelin, että olen nyt sellaisessa vaiheessa kitaransoittoni kanssa, että haluaisin opetella ulkoa liudan helppoja kappaleita ja sitten soittaa niitä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monissa eri tilanteissa (erityisesti puistopiknikeillä, jatkojen jatkoilla ja mökkireissuilla). Menin brunssilta suoraan kitaratunnille ja kuinka ollakaan, sain Jannelta peräti kuusi uutta kappaletta harjoiteltavakseni entisten lisäksi, vaikken edes lausunut ajatustani ääneen missään vaiheessa. Ihan parasta.

Kaikki kappaleet ovat älyttömän kivoja soitettavia, ja haastettakin niissä on mukavasti vähän eri määrät. Nyt kun olen edelleen (vai jälleen) flunssassa voin pysytellä suunnilleen mukavuusalueeni sisällä eli sellaisissa kappaleissa, joita soittaessa ei pahemmin tarvitse ajatella. Listallani on vaikka mitä iki-ihania klassikoita, joista tietysti kerron myöhemmin lisää, mutta tällä hetkellä ylitse muiden nousee Frendeistä tuttu Smelly cat, klassikko tietysti sekin. Sitä on mielettömän nasta soittaa ja laulaa juuri nyt, koska se on niin hassu ja niin helppo, ja koska tällaisina flunssaisina suihkuttomina pyjamapäivinä on tavallistakin helpompi samastua siihen haisukissaparkaan. Kaiken tietysti kruunaa seksikäs räkä-ääneni (this chick sounds good!). Thank you my babies!

Ulostuloja

Soitin lauantaina ystävien häissä kitaraa ihan oikealle yleisölle ensimmäistä kertaa ikinä. Kyseessä oli samalla tuoreehkon ja vieläkin nimettömän laulu- ja soittoyhtyeemme ensiesiintyminen, vaikka riveistämme puuttuikin yksi jäsen. Meitä oli siis nyt neljä, lauloimme kaikki, minä säestin kitaralla ja Heini soitti kauniin huulijarppusoolon. Kappaleena oli Juice Leskisen aamuyöklassikko 3.30, joka meidän mielestämme sopi hääparille kuin nenä päähän. En ole valitettavasti aivan varma, oliko hääpari samaa mieltä. Esitys ei mennyt ollenkaan hullummin, saimme odottamattoman paljon kehuja ja pyynnön esiintyä eräissä valmistujaisissa syksyllä. Jos jotain olisi voinut tehdä toisin, niin ehkä olisi voinut soittaa vielä toisenkin kappaleen.

Häiden jatkojen jatkoilla meidän kotonamme annoin sitten periksi halulleni ottaa kitara esille, ja kyllä kannatti. Soittelin kaikenlaista ja välillä kommentoin keskusteluun jotain – kerrankin maltoin enimmäkseen antaa keskustelussa suunvuoron muille, kun sain olla jatkuvasti äänessä taustalla. Jossain kohtaa aloin sitten soittaa 3.30:tä ja jatkoilijat alkoivat laulaa, joten se tuli lopulta laulettua oikeaankin vuorokaudenaikaan. Samaan syssyyn meni sitten myös Paratiisi ja muutama muukin kappale. Oli niin kivaa.

Lohtumusiikkia

Olen flunssassa nyt viidettä kertaa tänä keväänä. Tämän ja edellisen välissä ehdin olla terveenä melkein kokonaisen viikon. Viikonlopun kitaransoittoonkin kiinteästi liittyvät suunnitelmat ovat siis vaakalaudalla. En pysty edes purkamaan harmiani soittamalla, koska flunssassa soittaminen on nivelrikkosormille myrkkyä (ja lisäksi melko tuskallista).

Onneksi flunssassa voi sentään kuunnella musiikkia, ja onneksi Areenassa on vielä 17 päivän ajan Ukulele Orchestra of Great Britainin konsertti Anarchy in the Ukulele, joka lohdutti minua suuresti myös viime- ja toissaviikolla eli edellisen flunssan aikaan. Löytynee myös muualta internetin ihmemaasta. Suosittelen.

Kuukauden zombie

Olen nyt aivan pöhkönä kuukauden zombieen eli jo aiemmin mainitsemaani Roky Ericksonin kappaleeseen I Walked with a Zombie. Siinä on jotain aivan riipaisevan kaunista, enkä oikein osaa sanoa, mistä se tulee. Noiden viiden sanan välittämä harhaisuus, johon on hälyttävän helppo samastua, sekä se, että A-molli vaihtuu F:ksi joka vaihtuu G:ksi joka vaihtuu C:ksi täsmälleen oikealla hetkellä. Ja sitten vain toistetaan ja äännetään englantia mahdollisimman leveästi. Hypnoottisen hauskaa! Ja vielä niin kaunistakin!

Osa kyseisen biisin päräyttävyydestä syntynee kohdallani ihan puhtaasti siitä, että yllättäen huomaan pystyväni vaihtamaan A-mollista F-duuriin aika helposti ja vielä pääpiirteittäin tempossa. Käsittämätöntä. Joko olen kehittynyt paljon lyhyessä ajassa, tai sitten tempo on tässä vähän hitaampi kuin aiemmissa vastaavissa kohdissa. Tai sitten tänään on vain hyvä barré-päivä. Luultavasti todellisuus on vähän kaikkia edellä mainittuja. Ihmeellisen palkitsevaa on sekin, kun barrét alkavat yhä useammin soida, ja niin tekee myös tämä kyseinen F. Tsäppädädää!

Kitarat mukaan kylään

Olen jo kaksi kertaa viikon sisään ollut lähdössä ystävien luokse kylään ja lähtiessäni vakavasti harkinnut, että ottaisin mukaan kitaran tai pari. Molemmilla kerroilla olen päättänyt jättää ottamatta ja katunut perillä pahemman kerran.

Tekosyyni ovat olleet seuraavat: osaan soittaa vasta muutaman kappaleen, enkä niitäkään kovin hyvin. Toiseksi olen ajatellut, että on epäkohteliasta mennä ystävien luokse harjoittelemaan kitaransoittoa. Tekosyyt ovat tietysti olleet nimensä mukaisesti sekä tekaistuja että turhia. Molemmilla kerroilla mukana on ollut minun lisäkseni yksi tai useampi kitaransoittotaitoinen henkilö, mistä olen tietenkin ollut tietoinen jo ennen, muttei yhtään (ehjää) kitaraa. Lisäksi tiedän ihan hyvin, että kitaransoittoharjoitukset ovat huomattavasti mukavampaa kuultavaa kuin kitaransoittoon liittyvä katkeamaton puhetulva.

Varsinkin eilisellä vappubrunssilla olisi ollut mitä sopivinta, jos Rami (se on kitarani nimi) olisi ollut mukana. Brunssin emäntä kyseli heti kättelyssä sen perään ja harmitteli, ettei ollut itse tajunnut käskeä minua ottamaan sitä mukaan. Hän oli ajatellut minun ymmärtävän vähän enemmän siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Olin siis suorastaan epäkohtelias. Ensi kerralla Rami tulee mukaan.