Tänä jouluna olen ensimmäistä kertaa ikinä saanut ja osannut soittaa itse joululauluja. Ohjelmistossa ovat olleen En etsi valtaa loistoa, Kilisee kilisee kulkunen, Winter wonderland, Oi kuusipuu, Santa Lucia ja Maa on niin kaunis. Ensi vuonna kenties muutama enemmän.
Tässä linkki yhteen suosikkijoululauluistani suosikkiduettoni esittämänä ja viehättävän poliittisesti sovitettuna.
Hyvää joulua kaikille!
tiistai 24. joulukuuta 2013
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
Ränttänttäää!
Tässä parin viime päivän ajan olen ollut pitkästä aikaa hyvin, hyvin vihainen. Olen huomannut, että vihaisuus ja kitaransoitto sopivat erittäin hyvin yhteen. Ei muuta tällä kertaa.
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Alangon Ismo!
Pääsin eilen yllättäen katsomaan ja kuulemaan Ismo Alankoa kulttuuritalolle.
Oli todella hieno keikka, joka sai aikaan sen, että ihailen nyt suuresti paitsi illan nimikkoartistia, myös kaikkia niitä muusikoita, jotka kyseisellä keikalla soittivat. Tiesin jo ennestään, että Alangon tämänhetkisen yhtyeen kitaristi Jussi Jaakonaho on mitä sympaattisin esiintyjä ja valtavan taitava kitaristi, enkä joutunut tälläkään kertaa pettymään. Keikan jälkeen olen vielä entistäkin myydympi. Lähetin hänelle jopa fanipostia sähköpostitse yöllä keikan jälkeen.
Kaikki muutkin keikalla soittaneet muusikot olivat valtavan hyviä ja biisilistakin oli vallan mainio. Olen yhä aivan onnessani.
Oli todella hieno keikka, joka sai aikaan sen, että ihailen nyt suuresti paitsi illan nimikkoartistia, myös kaikkia niitä muusikoita, jotka kyseisellä keikalla soittivat. Tiesin jo ennestään, että Alangon tämänhetkisen yhtyeen kitaristi Jussi Jaakonaho on mitä sympaattisin esiintyjä ja valtavan taitava kitaristi, enkä joutunut tälläkään kertaa pettymään. Keikan jälkeen olen vielä entistäkin myydympi. Lähetin hänelle jopa fanipostia sähköpostitse yöllä keikan jälkeen.
Kaikki muutkin keikalla soittaneet muusikot olivat valtavan hyviä ja biisilistakin oli vallan mainio. Olen yhä aivan onnessani.
lauantai 7. joulukuuta 2013
Kaunista näppäilyä ja opettelun tuskaa
Coumbite menee yhä paremmin. Sen soittaminen tuntuu parhaimmillaan siltä, kuin tanssittaisin sormiani pitkin otelautaa. Vieläkin se rämisee ja takeltelee vaikka missä paikoin, etenkin, kun innostun soittamaan yhtään nopeammassa tempossa, mutta koko ajan vähemmän.
Kauniita kitralle sovitettuja näppäilukappaleita olen soittanut viime aikoina muitakin, ennen kaikkea Sibeliuksen iki-ihanaa joululaulua En etsi valtaa loistoa sekä viime kesästä asti hinkkaamaani Päivänsädettä ja Menninkäistä, joka alkaa nyt kuulostaa oikeasti hyvältä ja vieläpä lähes joka kerta. Ja sitten kahta Dave Lindholmin kappaletta: Petin pienen linnun ja X tarvitsee enemmän. Pidän Daven musiikista yhä enemmän ja enemmän. Olen monta kertaa ollut vähällä hehkuttaa tässä blogissa sitä, miten minusta on Lindholmin uudelleen löytämiseni jälkeen viime kesänä tuntunut erittäin usein siltä, että mies on ottanut minun korvieni välin ja tehnyt siitä liudan toinen toistaan kauniimpia kappaleita. Nyt tätä kirjoittaessani minulla on mitä vahvin déjà vu -tunne, mutta en nyt ainakaan tähän hätään onnistunut itse löytämään asiaa omasta blogistani (kertokaa, jos löydätte).
Kitaratunneilla olemme nyt vähäksi aikaa siirtäneet painopisteen sähkökitaraan. Minulla on nailonkielisen Ramini kanssa ollut jo jonkin aikaa sellainen tunne, että olen hieman kyllästynyt kauniiseen näppäilyyn ja erilaisten kappaleiden säestyksiin, jotka nailonkielisellä soitettuina kuulostavat aina enemmän tai vähemmän siltä, kuin oltaisiin leirinuotion äärellä (onneksi minulla on ollut jo muutaman kuukauden ajan lainassa myös mitä ihanin teräskielinen akustinen kitara, mutta siitä enemmän tuonnempana). Ei sillä, että leirinuotiosäestyksissä saati kauniissa näppäilyssä olisi yhtään mitään vikaa - tuntuu vain siltä, että ne on nyt hetkeksi aikaa nähty. Nyt haluan vaihteeksi saada plektran pysymään kädessä ja osumaan kieliin.
Seurauksena sähkökitaran soitosta ja pletkran kanssa äheltämisestä on se, että olen onnistunut pahemman kerran kipeyttämään joukon pieniä lihaksia kummastakin kädestäni. Kun aloitin kitaransoiton, ymmärsin soittaa vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Tässä auttoi tietenkin myös se, että sormenpääni tulivat erittäin kipeiksi jo muutamassa minuutissa, kuten kenelle tahansa kitaransoittoa aloittaneelle valitettavan tuttua on. Nyt sormenpääni eivät enää juurikaan kipeydy ja olen tottunut siihen, että voin halutessani soittaa akustista kitaraa sormin useammankin tunnin päivässä ilman, että kärsin siitä millään tavalla. On siis ollut melkoinen yllätys, että uusi tapa soittaa on vetänyt oikean käteni erittäin pahaan jumiin ja jossain määrin tulehduttanut vasemman ranteeni. Akustisilla kitaroilla pystyn edelleen soittamaan täysin ongelmitta, jos soitan sormin: oikean käden kipu tulee vain ja ainoastaan plektralla soittaessani ja sähkökitaraa soittaessani myös vasen käsi alkaa muistuttaa itsestään hyvin nopeasti. Ilmeisesti käsien asento on jonkin millimetrin kymmenesosan erilainen silloin, kun sylissä onkin stratocaster. Ihmeellistä.
Kauniita kitralle sovitettuja näppäilukappaleita olen soittanut viime aikoina muitakin, ennen kaikkea Sibeliuksen iki-ihanaa joululaulua En etsi valtaa loistoa sekä viime kesästä asti hinkkaamaani Päivänsädettä ja Menninkäistä, joka alkaa nyt kuulostaa oikeasti hyvältä ja vieläpä lähes joka kerta. Ja sitten kahta Dave Lindholmin kappaletta: Petin pienen linnun ja X tarvitsee enemmän. Pidän Daven musiikista yhä enemmän ja enemmän. Olen monta kertaa ollut vähällä hehkuttaa tässä blogissa sitä, miten minusta on Lindholmin uudelleen löytämiseni jälkeen viime kesänä tuntunut erittäin usein siltä, että mies on ottanut minun korvieni välin ja tehnyt siitä liudan toinen toistaan kauniimpia kappaleita. Nyt tätä kirjoittaessani minulla on mitä vahvin déjà vu -tunne, mutta en nyt ainakaan tähän hätään onnistunut itse löytämään asiaa omasta blogistani (kertokaa, jos löydätte).
Kitaratunneilla olemme nyt vähäksi aikaa siirtäneet painopisteen sähkökitaraan. Minulla on nailonkielisen Ramini kanssa ollut jo jonkin aikaa sellainen tunne, että olen hieman kyllästynyt kauniiseen näppäilyyn ja erilaisten kappaleiden säestyksiin, jotka nailonkielisellä soitettuina kuulostavat aina enemmän tai vähemmän siltä, kuin oltaisiin leirinuotion äärellä (onneksi minulla on ollut jo muutaman kuukauden ajan lainassa myös mitä ihanin teräskielinen akustinen kitara, mutta siitä enemmän tuonnempana). Ei sillä, että leirinuotiosäestyksissä saati kauniissa näppäilyssä olisi yhtään mitään vikaa - tuntuu vain siltä, että ne on nyt hetkeksi aikaa nähty. Nyt haluan vaihteeksi saada plektran pysymään kädessä ja osumaan kieliin.
Seurauksena sähkökitaran soitosta ja pletkran kanssa äheltämisestä on se, että olen onnistunut pahemman kerran kipeyttämään joukon pieniä lihaksia kummastakin kädestäni. Kun aloitin kitaransoiton, ymmärsin soittaa vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Tässä auttoi tietenkin myös se, että sormenpääni tulivat erittäin kipeiksi jo muutamassa minuutissa, kuten kenelle tahansa kitaransoittoa aloittaneelle valitettavan tuttua on. Nyt sormenpääni eivät enää juurikaan kipeydy ja olen tottunut siihen, että voin halutessani soittaa akustista kitaraa sormin useammankin tunnin päivässä ilman, että kärsin siitä millään tavalla. On siis ollut melkoinen yllätys, että uusi tapa soittaa on vetänyt oikean käteni erittäin pahaan jumiin ja jossain määrin tulehduttanut vasemman ranteeni. Akustisilla kitaroilla pystyn edelleen soittamaan täysin ongelmitta, jos soitan sormin: oikean käden kipu tulee vain ja ainoastaan plektralla soittaessani ja sähkökitaraa soittaessani myös vasen käsi alkaa muistuttaa itsestään hyvin nopeasti. Ilmeisesti käsien asento on jonkin millimetrin kymmenesosan erilainen silloin, kun sylissä onkin stratocaster. Ihmeellistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)