Tänä jouluna olen ensimmäistä kertaa ikinä saanut ja osannut soittaa itse joululauluja. Ohjelmistossa ovat olleen En etsi valtaa loistoa, Kilisee kilisee kulkunen, Winter wonderland, Oi kuusipuu, Santa Lucia ja Maa on niin kaunis. Ensi vuonna kenties muutama enemmän.
Tässä linkki yhteen suosikkijoululauluistani suosikkiduettoni esittämänä ja viehättävän poliittisesti sovitettuna.
Hyvää joulua kaikille!
tiistai 24. joulukuuta 2013
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
Ränttänttäää!
Tässä parin viime päivän ajan olen ollut pitkästä aikaa hyvin, hyvin vihainen. Olen huomannut, että vihaisuus ja kitaransoitto sopivat erittäin hyvin yhteen. Ei muuta tällä kertaa.
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Alangon Ismo!
Pääsin eilen yllättäen katsomaan ja kuulemaan Ismo Alankoa kulttuuritalolle.
Oli todella hieno keikka, joka sai aikaan sen, että ihailen nyt suuresti paitsi illan nimikkoartistia, myös kaikkia niitä muusikoita, jotka kyseisellä keikalla soittivat. Tiesin jo ennestään, että Alangon tämänhetkisen yhtyeen kitaristi Jussi Jaakonaho on mitä sympaattisin esiintyjä ja valtavan taitava kitaristi, enkä joutunut tälläkään kertaa pettymään. Keikan jälkeen olen vielä entistäkin myydympi. Lähetin hänelle jopa fanipostia sähköpostitse yöllä keikan jälkeen.
Kaikki muutkin keikalla soittaneet muusikot olivat valtavan hyviä ja biisilistakin oli vallan mainio. Olen yhä aivan onnessani.
Oli todella hieno keikka, joka sai aikaan sen, että ihailen nyt suuresti paitsi illan nimikkoartistia, myös kaikkia niitä muusikoita, jotka kyseisellä keikalla soittivat. Tiesin jo ennestään, että Alangon tämänhetkisen yhtyeen kitaristi Jussi Jaakonaho on mitä sympaattisin esiintyjä ja valtavan taitava kitaristi, enkä joutunut tälläkään kertaa pettymään. Keikan jälkeen olen vielä entistäkin myydympi. Lähetin hänelle jopa fanipostia sähköpostitse yöllä keikan jälkeen.
Kaikki muutkin keikalla soittaneet muusikot olivat valtavan hyviä ja biisilistakin oli vallan mainio. Olen yhä aivan onnessani.
lauantai 7. joulukuuta 2013
Kaunista näppäilyä ja opettelun tuskaa
Coumbite menee yhä paremmin. Sen soittaminen tuntuu parhaimmillaan siltä, kuin tanssittaisin sormiani pitkin otelautaa. Vieläkin se rämisee ja takeltelee vaikka missä paikoin, etenkin, kun innostun soittamaan yhtään nopeammassa tempossa, mutta koko ajan vähemmän.
Kauniita kitralle sovitettuja näppäilukappaleita olen soittanut viime aikoina muitakin, ennen kaikkea Sibeliuksen iki-ihanaa joululaulua En etsi valtaa loistoa sekä viime kesästä asti hinkkaamaani Päivänsädettä ja Menninkäistä, joka alkaa nyt kuulostaa oikeasti hyvältä ja vieläpä lähes joka kerta. Ja sitten kahta Dave Lindholmin kappaletta: Petin pienen linnun ja X tarvitsee enemmän. Pidän Daven musiikista yhä enemmän ja enemmän. Olen monta kertaa ollut vähällä hehkuttaa tässä blogissa sitä, miten minusta on Lindholmin uudelleen löytämiseni jälkeen viime kesänä tuntunut erittäin usein siltä, että mies on ottanut minun korvieni välin ja tehnyt siitä liudan toinen toistaan kauniimpia kappaleita. Nyt tätä kirjoittaessani minulla on mitä vahvin déjà vu -tunne, mutta en nyt ainakaan tähän hätään onnistunut itse löytämään asiaa omasta blogistani (kertokaa, jos löydätte).
Kitaratunneilla olemme nyt vähäksi aikaa siirtäneet painopisteen sähkökitaraan. Minulla on nailonkielisen Ramini kanssa ollut jo jonkin aikaa sellainen tunne, että olen hieman kyllästynyt kauniiseen näppäilyyn ja erilaisten kappaleiden säestyksiin, jotka nailonkielisellä soitettuina kuulostavat aina enemmän tai vähemmän siltä, kuin oltaisiin leirinuotion äärellä (onneksi minulla on ollut jo muutaman kuukauden ajan lainassa myös mitä ihanin teräskielinen akustinen kitara, mutta siitä enemmän tuonnempana). Ei sillä, että leirinuotiosäestyksissä saati kauniissa näppäilyssä olisi yhtään mitään vikaa - tuntuu vain siltä, että ne on nyt hetkeksi aikaa nähty. Nyt haluan vaihteeksi saada plektran pysymään kädessä ja osumaan kieliin.
Seurauksena sähkökitaran soitosta ja pletkran kanssa äheltämisestä on se, että olen onnistunut pahemman kerran kipeyttämään joukon pieniä lihaksia kummastakin kädestäni. Kun aloitin kitaransoiton, ymmärsin soittaa vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Tässä auttoi tietenkin myös se, että sormenpääni tulivat erittäin kipeiksi jo muutamassa minuutissa, kuten kenelle tahansa kitaransoittoa aloittaneelle valitettavan tuttua on. Nyt sormenpääni eivät enää juurikaan kipeydy ja olen tottunut siihen, että voin halutessani soittaa akustista kitaraa sormin useammankin tunnin päivässä ilman, että kärsin siitä millään tavalla. On siis ollut melkoinen yllätys, että uusi tapa soittaa on vetänyt oikean käteni erittäin pahaan jumiin ja jossain määrin tulehduttanut vasemman ranteeni. Akustisilla kitaroilla pystyn edelleen soittamaan täysin ongelmitta, jos soitan sormin: oikean käden kipu tulee vain ja ainoastaan plektralla soittaessani ja sähkökitaraa soittaessani myös vasen käsi alkaa muistuttaa itsestään hyvin nopeasti. Ilmeisesti käsien asento on jonkin millimetrin kymmenesosan erilainen silloin, kun sylissä onkin stratocaster. Ihmeellistä.
Kauniita kitralle sovitettuja näppäilukappaleita olen soittanut viime aikoina muitakin, ennen kaikkea Sibeliuksen iki-ihanaa joululaulua En etsi valtaa loistoa sekä viime kesästä asti hinkkaamaani Päivänsädettä ja Menninkäistä, joka alkaa nyt kuulostaa oikeasti hyvältä ja vieläpä lähes joka kerta. Ja sitten kahta Dave Lindholmin kappaletta: Petin pienen linnun ja X tarvitsee enemmän. Pidän Daven musiikista yhä enemmän ja enemmän. Olen monta kertaa ollut vähällä hehkuttaa tässä blogissa sitä, miten minusta on Lindholmin uudelleen löytämiseni jälkeen viime kesänä tuntunut erittäin usein siltä, että mies on ottanut minun korvieni välin ja tehnyt siitä liudan toinen toistaan kauniimpia kappaleita. Nyt tätä kirjoittaessani minulla on mitä vahvin déjà vu -tunne, mutta en nyt ainakaan tähän hätään onnistunut itse löytämään asiaa omasta blogistani (kertokaa, jos löydätte).
Kitaratunneilla olemme nyt vähäksi aikaa siirtäneet painopisteen sähkökitaraan. Minulla on nailonkielisen Ramini kanssa ollut jo jonkin aikaa sellainen tunne, että olen hieman kyllästynyt kauniiseen näppäilyyn ja erilaisten kappaleiden säestyksiin, jotka nailonkielisellä soitettuina kuulostavat aina enemmän tai vähemmän siltä, kuin oltaisiin leirinuotion äärellä (onneksi minulla on ollut jo muutaman kuukauden ajan lainassa myös mitä ihanin teräskielinen akustinen kitara, mutta siitä enemmän tuonnempana). Ei sillä, että leirinuotiosäestyksissä saati kauniissa näppäilyssä olisi yhtään mitään vikaa - tuntuu vain siltä, että ne on nyt hetkeksi aikaa nähty. Nyt haluan vaihteeksi saada plektran pysymään kädessä ja osumaan kieliin.
Seurauksena sähkökitaran soitosta ja pletkran kanssa äheltämisestä on se, että olen onnistunut pahemman kerran kipeyttämään joukon pieniä lihaksia kummastakin kädestäni. Kun aloitin kitaransoiton, ymmärsin soittaa vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Tässä auttoi tietenkin myös se, että sormenpääni tulivat erittäin kipeiksi jo muutamassa minuutissa, kuten kenelle tahansa kitaransoittoa aloittaneelle valitettavan tuttua on. Nyt sormenpääni eivät enää juurikaan kipeydy ja olen tottunut siihen, että voin halutessani soittaa akustista kitaraa sormin useammankin tunnin päivässä ilman, että kärsin siitä millään tavalla. On siis ollut melkoinen yllätys, että uusi tapa soittaa on vetänyt oikean käteni erittäin pahaan jumiin ja jossain määrin tulehduttanut vasemman ranteeni. Akustisilla kitaroilla pystyn edelleen soittamaan täysin ongelmitta, jos soitan sormin: oikean käden kipu tulee vain ja ainoastaan plektralla soittaessani ja sähkökitaraa soittaessani myös vasen käsi alkaa muistuttaa itsestään hyvin nopeasti. Ilmeisesti käsien asento on jonkin millimetrin kymmenesosan erilainen silloin, kun sylissä onkin stratocaster. Ihmeellistä.
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Just a jump to the left
Olen viettänyt viime päivinä aika tavalla aikaa keskellä olohuonetta soittaen sähkökitaralla Time Warpia jalassa kaikkein korkeakorkoisimmat juhlakenkäni. En tällä hetkellä tiedä mitään muuta yksittäistä asiaa, josta tulisi yhtä helposti yhtä hyvä mieli, vaikkei plektra vielä oikein pysykään kädessä.
Olen tähän mennessä soittanut lähes yksinomaan sormin ja varsin näppäilypainotteisesti, joten sähkökitaralla komppaaminen on lievästi sanottuna haaste. Kun voksiboksista kääntää nupit sopiviin suuntiin, niin se ei onneksi haittaa pahasti.
Olen tähän mennessä soittanut lähes yksinomaan sormin ja varsin näppäilypainotteisesti, joten sähkökitaralla komppaaminen on lievästi sanottuna haaste. Kun voksiboksista kääntää nupit sopiviin suuntiin, niin se ei onneksi haittaa pahasti.
lauantai 9. marraskuuta 2013
Sähköt!
Minulla on nyt kotonani sähkökitara (lainasellainen) ja kunnollinen vahvistin (oma). Voksiboksi, sanoi Juha-setä. Nyt voin ryhtyä toden teolla soittamaan marinkielistä punkkia. воисин алоиттаа ваиккапа маринтамалла тäмäн.
perjantai 25. lokakuuta 2013
Tädin korva kehittyy
Viime aikoina olen yleensä ennen soittamista huvikseni yrittänyt hetken aikaa virittää kitaran korvakuulolta ennen viritysmittariin tarttumista. Kuluneen viikon aikana olen saanut kielet monta kertaa täysin tai lähes täysin vireeseen jo ennen mittaria. Muuten kitara on ollut mittarin mukaan täysin vireessä, mutta kerran mittari näytti jokaisen kielen olevan parisenkymmentä hertsiä ylävireessa, toisin sanoen kaukana konserttivireestä mutta kuitenkin täysin vireessä suhteessa omaan itseensä. Hyvin, hyvin tyydyttävää.
Musiques du monde
Olen kahden vuorokauden sisään päässyt kahdelle (tai oikeastaan peräti kolmelle) aivan mahtavalle keikalle.
Näistä aikajärjestyksessä ensimmäinen oli ihanan Tonoksen mielettömän monipuolinen konsertti, jossa matkattiin Kreikasta Kiinaan pitkin Silkkiteitä. Kappaleita oli lähes jokaisesta maasta matkan varrelta.
Seuraavaksi pääsin Tavastialle, jossa pääesiintyjänä oli mielettömän taitava ja muutenkin mainio aavikkobluesartisti Bombino. Ennen Bombinoa esiityi Faarao Pirttikangas, jonka olin nähnyt puolisen vuotta sitten levynjulkaisukeikalla. Tiesin odottaa loistavaa musiikkia ja hyviä esiintyjiä, mutta odotukseni ylittyivät silti täysin. Faarao oli monin verroin parempi kuin edellisellä näkemälläni keikalla, levystä nyt puhumattakaan. Ja se edellinenkin keikka oli todella hyvä.
Bombinoa kuvaamaan keksin vain yhden sanan, ja se on huikea. Pidän näköjään kovasti yhtyeistä, jotka koostuvat pelkästään kielisoittimista ja rummuista.
Yleensä hyvää kaukaa tulevaa musiikkia kuunnellessa minut valtaa kaukokaipuu ja voimakas halu matkustaa musiikin ja tanssin perässä milloin mihinkin. Tällä kertaa vain virnistelin onnellisena, koska aion hyvin pian tehdä juuri niin - matkustan vuodenvaihteessa Burkina Fasoon kolmeksi viikoksi opiskelemaan musiikkia ja tanssia. Aiheesta seurannee postaus jos toinenkin.
Näistä aikajärjestyksessä ensimmäinen oli ihanan Tonoksen mielettömän monipuolinen konsertti, jossa matkattiin Kreikasta Kiinaan pitkin Silkkiteitä. Kappaleita oli lähes jokaisesta maasta matkan varrelta.
Seuraavaksi pääsin Tavastialle, jossa pääesiintyjänä oli mielettömän taitava ja muutenkin mainio aavikkobluesartisti Bombino. Ennen Bombinoa esiityi Faarao Pirttikangas, jonka olin nähnyt puolisen vuotta sitten levynjulkaisukeikalla. Tiesin odottaa loistavaa musiikkia ja hyviä esiintyjiä, mutta odotukseni ylittyivät silti täysin. Faarao oli monin verroin parempi kuin edellisellä näkemälläni keikalla, levystä nyt puhumattakaan. Ja se edellinenkin keikka oli todella hyvä.
Bombinoa kuvaamaan keksin vain yhden sanan, ja se on huikea. Pidän näköjään kovasti yhtyeistä, jotka koostuvat pelkästään kielisoittimista ja rummuista.
Yleensä hyvää kaukaa tulevaa musiikkia kuunnellessa minut valtaa kaukokaipuu ja voimakas halu matkustaa musiikin ja tanssin perässä milloin mihinkin. Tällä kertaa vain virnistelin onnellisena, koska aion hyvin pian tehdä juuri niin - matkustan vuodenvaihteessa Burkina Fasoon kolmeksi viikoksi opiskelemaan musiikkia ja tanssia. Aiheesta seurannee postaus jos toinenkin.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Ilokki ja surukki
Olen nyt muutaman päivän ajan soittanut ja laulanut pitkästä aikaa riipaisevan kaunista marilaista kappaletta юмынӱдр (ääntyy osapuilleen [jumonydör]). Se kertoo siitä, miltä tuntuu, kun rakastettu ihminen on toisen kanssa.
Jumonydörin ansiosta olen jälleen muistanut, miten ihana ja kummallinen kieli mari onkaan. Esimerkiksi morsiushuntu on mariksi вӱргенчык, kirjaimellisesti veriliina tai kupariliina - sanasta veri johdettu sana вӱргенe, joka tarkoittaa kuparia. Kuparin ja veren värien yhtäläisyys on kenties selvä, mutta miksi morsiushuntu? Voi hyvin olla, että perinteinen marilainen morsiushuntu on punainen, mutta laulun naisella on päässään ош вӱргенчык, eli valkoinen veriliina.
Jumonydörin sävellaji on molli. Mollisointujen ja duurisointujen eroa tunnetusti tapana luonnehtia niin, että mollisointu kuulostaa surulliselta, duuri iloiselta. Olin viime viikolla kuuntelemassa yhtyettä nimeltä Talvikki & Kemppi, jotka esittivät kappaleen, jonka nimessä esiintyi sana surukki (en harmi kyllä muista kappaleen nimeä tarkemmin), jonka voisi mieluusti ottaa käyttöön meille suoraan ruotsista tulleen sävellajin nimen sijaan. Duuri olisi sitten vastaavasti ilokki. Mari-täti hyväksyy ja suosittelee.
Jäin kuitenkin miettimään surukkisointujen surullisuutta ja ilokkisointujen iloisuutta. Olen kyllä mielestäni aina ymmärtänyt, mitä luonnehdinnalla tarkoitetaan. Minua on kuitenkin yhtä kauan hämmentänyt, että surukissa kulkevia kappaleita pidetään automaattisesti ilokkikappaleita surullisempina. Iloisuus ja surullisuushan syntyvät hyvin monesta tekijästä. Klassinen esimerkki tästä on kansansävelmä Kalliolle kukkulalle ja Kaj Chydeniuksen samannimminen kappale, jossa on samat sanat. Ensimmäinen on mollissa ja toinen duurissa, mutta kumpi kuulostaa surullisemmalta?
Jumonydörin ansiosta olen jälleen muistanut, miten ihana ja kummallinen kieli mari onkaan. Esimerkiksi morsiushuntu on mariksi вӱргенчык, kirjaimellisesti veriliina tai kupariliina - sanasta veri johdettu sana вӱргенe, joka tarkoittaa kuparia. Kuparin ja veren värien yhtäläisyys on kenties selvä, mutta miksi morsiushuntu? Voi hyvin olla, että perinteinen marilainen morsiushuntu on punainen, mutta laulun naisella on päässään ош вӱргенчык, eli valkoinen veriliina.
Jumonydörin sävellaji on molli. Mollisointujen ja duurisointujen eroa tunnetusti tapana luonnehtia niin, että mollisointu kuulostaa surulliselta, duuri iloiselta. Olin viime viikolla kuuntelemassa yhtyettä nimeltä Talvikki & Kemppi, jotka esittivät kappaleen, jonka nimessä esiintyi sana surukki (en harmi kyllä muista kappaleen nimeä tarkemmin), jonka voisi mieluusti ottaa käyttöön meille suoraan ruotsista tulleen sävellajin nimen sijaan. Duuri olisi sitten vastaavasti ilokki. Mari-täti hyväksyy ja suosittelee.
Jäin kuitenkin miettimään surukkisointujen surullisuutta ja ilokkisointujen iloisuutta. Olen kyllä mielestäni aina ymmärtänyt, mitä luonnehdinnalla tarkoitetaan. Minua on kuitenkin yhtä kauan hämmentänyt, että surukissa kulkevia kappaleita pidetään automaattisesti ilokkikappaleita surullisempina. Iloisuus ja surullisuushan syntyvät hyvin monesta tekijästä. Klassinen esimerkki tästä on kansansävelmä Kalliolle kukkulalle ja Kaj Chydeniuksen samannimminen kappale, jossa on samat sanat. Ensimmäinen on mollissa ja toinen duurissa, mutta kumpi kuulostaa surullisemmalta?
maanantai 21. lokakuuta 2013
Aaltojen alta
Olen parin päivän ajan soittanut PMMP:n kappaletta Tässä elämä on, joka ei ole minulle ennestään erityisen tuttu (kuten ei kyseinen yhtye muutenkaan, häpeä kyllä).
Tänä yönä heräsin syystä tai toisesta kolmen tunnin yöunien jälkeen murehtimaan omaa kallista elämääni, ja kyseinen kappale alkoi soida päässä tauotta. En keksi mitään rasittavampaa kuin valvoa sängyssä aamuyöllä niin, että päässä soi hyvin vajavainen versio vieraahkosta kappaleesta, joten päästin itseni piinasta ja nousin kuuntelemaan sitä ja muutakin PMMP:tä.
En meinaa päästä yli kappaleen sanoista enkä siitä, että olen kuullut 8-vuotiaasta tytöstä, joka osaa ne ulkoa (toisaalta on tässä maailmassa 8-vuotiaalle tarjolla monia huonompiakin suosikkikappaleita, monet omat lapsuuden suosikkini mukaan lukien). Minua pitävät otteessaan päässä ennen kaikkea kertosäkeen sanat, joiden soisin tuntuvan paljon vähemmän osuvilta.
Tänä yönä heräsin syystä tai toisesta kolmen tunnin yöunien jälkeen murehtimaan omaa kallista elämääni, ja kyseinen kappale alkoi soida päässä tauotta. En keksi mitään rasittavampaa kuin valvoa sängyssä aamuyöllä niin, että päässä soi hyvin vajavainen versio vieraahkosta kappaleesta, joten päästin itseni piinasta ja nousin kuuntelemaan sitä ja muutakin PMMP:tä.
En meinaa päästä yli kappaleen sanoista enkä siitä, että olen kuullut 8-vuotiaasta tytöstä, joka osaa ne ulkoa (toisaalta on tässä maailmassa 8-vuotiaalle tarjolla monia huonompiakin suosikkikappaleita, monet omat lapsuuden suosikkini mukaan lukien). Minua pitävät otteessaan päässä ennen kaikkea kertosäkeen sanat, joiden soisin tuntuvan paljon vähemmän osuvilta.
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Kitara mukaan töihin
Tänään tavalliseen töihinlähdön aikaan minua väsytti ja masensi. Teki vain mieli jäädä kotiin soittamaan kitaraa, joten ratkaisin ongelman ottamalla kitaran mukaan töihin. Opetan ammatikseni suomea aikuisille maahanmuuttajille, joten kitara työpaikalla ei ole niin mahdoton asia kuin äkkiseltään saattaisi kuvitella.
Olimme juuri puhuneet Juice Leskisestä, kuunnelleet Syksyn säveltä ja käyneet läpi sen sanoja, joten kappalevalinta oli helppo. Oppilaitoksessamme on lisäksi mukavat tilat, jotka ovat lisäksi näin iltaisin vielä melko tyhjillään. Pystyin järjestämään yhteen soppeen varsin kodikkaan nuotiopiiritunnelman (tulta en sentään sytyttänyt mihinkään, mutta himmensin valoja ja järjestin mukavia istuimia sopiviin paikkoihin).
Soitin ja lauloin kappaleen ennen tuntia kertaalleen läpi. Se meni tavattoman huonosti, ja niinpä alkoi jännittää aika tavalla (jännitti toki jo muutenkin). Kun opiskelijat saapuivat paikalle ja näkivät minut kitaroineni, heidän reaktionsa ja ilmeensä olivat sellaiset, että jännitykseni suli pois saman tien - koko porukka oli välittömästi innoissaan ja mukana juonessa.
Tiesin etukäteen, että joukossa on hyviä laulajia, mutten olisi mitenkään osannut odottaa, miten hyvin ja vaivattomasti koko ryhmä pystyi oppimaan sanat ja sävelen miltei lennosta ja laulamaan mukana. Ääntämisongelmatkin katosivat, kun opiskelijat keskittyivät laulamaan täysillä. Odotinkin, että meillä olisi hauskaa, mutten ikinä olisi osannut odottaa, että saisimme aikaan jotain näin kaunista.
Olimme juuri puhuneet Juice Leskisestä, kuunnelleet Syksyn säveltä ja käyneet läpi sen sanoja, joten kappalevalinta oli helppo. Oppilaitoksessamme on lisäksi mukavat tilat, jotka ovat lisäksi näin iltaisin vielä melko tyhjillään. Pystyin järjestämään yhteen soppeen varsin kodikkaan nuotiopiiritunnelman (tulta en sentään sytyttänyt mihinkään, mutta himmensin valoja ja järjestin mukavia istuimia sopiviin paikkoihin).
Soitin ja lauloin kappaleen ennen tuntia kertaalleen läpi. Se meni tavattoman huonosti, ja niinpä alkoi jännittää aika tavalla (jännitti toki jo muutenkin). Kun opiskelijat saapuivat paikalle ja näkivät minut kitaroineni, heidän reaktionsa ja ilmeensä olivat sellaiset, että jännitykseni suli pois saman tien - koko porukka oli välittömästi innoissaan ja mukana juonessa.
Tiesin etukäteen, että joukossa on hyviä laulajia, mutten olisi mitenkään osannut odottaa, miten hyvin ja vaivattomasti koko ryhmä pystyi oppimaan sanat ja sävelen miltei lennosta ja laulamaan mukana. Ääntämisongelmatkin katosivat, kun opiskelijat keskittyivät laulamaan täysillä. Odotinkin, että meillä olisi hauskaa, mutten ikinä olisi osannut odottaa, että saisimme aikaan jotain näin kaunista.
McGeen Bobby ja minä
Olin noin 12-vuotias, kun isäni muisti pitkästä aikaa Janis Joplinin. "Tää sun täytyy kuulla", hän sanoi, ja laittoi levylautaselle Pearl-levyn ja asetti neulan B-puolen toisen raidan kohdalle. Kyseinen raita on tietysti Janisin loistoversio Kris Kristoffersonin klassikkokappaleesta Me and Bobby McGee, ja minä olin tietysti välittömästi aivan myyty. Tuosta hetkestä alkaneen ensimmäisen Bobby-kauteni jälkeen elämässäni on säännöllisin väliajoin ollut jaksoja, jolloin sitä on tullut kuunneltua uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, sekä laajempia Pearl-kausia, jolloin soitossa on ollut koko levy.
Nyt viimeisen viikon ajan olen soittanut kyseistä kappaletta levysoittiminen sijaan kitaralla. Tavallaan se on hyvin helppo soitettava, ja sitten kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin haastava, etenkin, jos haluaa laulaa mukana, ja minähän haluan. Nyt se taitaa kuitenkin olla aika pitkälti opittu: soitin sitä eilisellä kitaratunnillani, ja pystyin jopa jossain määrin laulamaan mukana. Tunnetustihan kitaratunnilla kaikki on aina hankalampaa kuin yksin kotona.
Nyt viimeisen viikon ajan olen soittanut kyseistä kappaletta levysoittiminen sijaan kitaralla. Tavallaan se on hyvin helppo soitettava, ja sitten kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin haastava, etenkin, jos haluaa laulaa mukana, ja minähän haluan. Nyt se taitaa kuitenkin olla aika pitkälti opittu: soitin sitä eilisellä kitaratunnillani, ja pystyin jopa jossain määrin laulamaan mukana. Tunnetustihan kitaratunnilla kaikki on aina hankalampaa kuin yksin kotona.
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
Elles sont belles et criminelles
Eilen olisi aivan ehdottomasti pitänyt tehdä kaikenlaista töihin, uraan ja arjen pyörittämiseen liittyvää, joten luonnollisestikin vietin lähes koko päivän musiikin parissa.
Soitin kitaralla ennen kaikkea Coumbitea, johon minulla on edelleen jonkinasteinen pakkomielle. Kävin pitkän puoleiseksi venähtäneellä kitaratunnilla soittamassa ennen kaikkea sitä, Me and Bobby McGeetä (vihdoin!) ja edellä mainittua Tietan valoa. Menin kotiin soittamaan lisää ja sovin itselleni laulutunnin.
Tämän kaiken jälkeen tein sen verran töitä, että vilkaisin sähköpostilaatikkoani, jossa on vaivaiset 761 lukematonta viestiä. Näistä avasin ainoastaan Tavastian uutikirjeen, jossa kerrottiin, että Anna Calvi esiintyy Tavastialla 18.3.2014 ja lipunmyynti alkaa tänään kello 9. Päätin viimein tutustua hänen musiikkiinsa tarkemmin . Calvi osoittautui paitsi huimaksi laulajaksi ja lauluntekijäksi (minkä jo tiesin), myös loistavaksi kitaristiksi.
Olen olen monesti harmitellut Jannelle (ja toki muillekin) sitä, että tiedossani on hyvin vähän hyviä naiskitaristeja. Olen nyt siis tästä myöhäisestä heräämisestäni hiukan katkera - tunneillamme on kyllä joskus mainittu Anna Calvi ja hieman kuunneltukin häntä, muttei koskaan ole tullut puhetta siitä, että hän soittaa kitaraa, ja hyvin soittaakin. Ehkä Janne on olettanut, että minä tiedän jo? Toisaalta parempi parempi myöhään kuin ei.
Calvin äänen, kitaransoiton, läsnäolon ja yleisen olemuksen aiheuttamat kylmät väreet keskeytyivät hetkeksi, kun huomasin kellon olevan sen verran, että oli aika lähteä Malmitalolle katsomaan ihanaa Aino Vennaa ja tämän mainiota yhtyettä. Keikka oli hyvä ja kaikin puolin toimiva tapa saada pulssia ja hengitystä hieman tasaantumaan edellisen artistin jäljiltä.
Keikalta kotiin palattuani soitin vielä hieman kitaraa. Sitten silkkaa malttamatonta hölmöyttäni kuuntelin ja katsoin vielä vähän lisää Anna Calvia, mitä en todellakaan suosittele tehtäväksi juuri ennen muutenkin liian myöhäistä nukkumaanmenoa. Pulssi ei ole kunnolla tasaantunut vieläkään.
Soitin kitaralla ennen kaikkea Coumbitea, johon minulla on edelleen jonkinasteinen pakkomielle. Kävin pitkän puoleiseksi venähtäneellä kitaratunnilla soittamassa ennen kaikkea sitä, Me and Bobby McGeetä (vihdoin!) ja edellä mainittua Tietan valoa. Menin kotiin soittamaan lisää ja sovin itselleni laulutunnin.
Tämän kaiken jälkeen tein sen verran töitä, että vilkaisin sähköpostilaatikkoani, jossa on vaivaiset 761 lukematonta viestiä. Näistä avasin ainoastaan Tavastian uutikirjeen, jossa kerrottiin, että Anna Calvi esiintyy Tavastialla 18.3.2014 ja lipunmyynti alkaa tänään kello 9. Päätin viimein tutustua hänen musiikkiinsa tarkemmin . Calvi osoittautui paitsi huimaksi laulajaksi ja lauluntekijäksi (minkä jo tiesin), myös loistavaksi kitaristiksi.
Olen olen monesti harmitellut Jannelle (ja toki muillekin) sitä, että tiedossani on hyvin vähän hyviä naiskitaristeja. Olen nyt siis tästä myöhäisestä heräämisestäni hiukan katkera - tunneillamme on kyllä joskus mainittu Anna Calvi ja hieman kuunneltukin häntä, muttei koskaan ole tullut puhetta siitä, että hän soittaa kitaraa, ja hyvin soittaakin. Ehkä Janne on olettanut, että minä tiedän jo? Toisaalta parempi parempi myöhään kuin ei.
Calvin äänen, kitaransoiton, läsnäolon ja yleisen olemuksen aiheuttamat kylmät väreet keskeytyivät hetkeksi, kun huomasin kellon olevan sen verran, että oli aika lähteä Malmitalolle katsomaan ihanaa Aino Vennaa ja tämän mainiota yhtyettä. Keikka oli hyvä ja kaikin puolin toimiva tapa saada pulssia ja hengitystä hieman tasaantumaan edellisen artistin jäljiltä.
Keikalta kotiin palattuani soitin vielä hieman kitaraa. Sitten silkkaa malttamatonta hölmöyttäni kuuntelin ja katsoin vielä vähän lisää Anna Calvia, mitä en todellakaan suosittele tehtäväksi juuri ennen muutenkin liian myöhäistä nukkumaanmenoa. Pulssi ei ole kunnolla tasaantunut vieläkään.
tiistai 8. lokakuuta 2013
Se jokin
Viime päivinä en ole voinut niin kovin hyvin. Syksy alkoi hyvin intensiivisesti ja nyt tuntuu, että voimat ovat jälleen kerran varsin vähissä. Tänä aamuna heräsin siihen, että päässäni soi Maria Gasolinan upea käännösiskelmä Tietan valo. Siitä muistui mieleeni kyseisen yhtyeen muukin tuotanto, ja varsinkin albumi Se jokin, jolta Tietan valokin on peräisin. Kuuntelin sen läpi ja jaksoin sen ansiosta jääkaapin, jonka haju alkoi tuntua eteisessä asti. Teki niin hyvää.
maanantai 30. syyskuuta 2013
Kieliä ja lahjakkuuksia
Olen viime aikoina ruvennut varovaisesti opastamaan kitaransoitosta kiinnostuneita ystäviäni kitaran pariin. Olen myös opettanut muutaman vähän taitavammankin kitaristin vaihtamaan itse kitaransa kielet - taito, jonka lopulta yllättävän harva pidempäänkään soittanut tuntuu osaavan.
Hiljattain sain varsin erikoisen pyynnön: soittotaidoistani (ja niiden puutteesta) erittäin tietoinen ystäväni pyysi minua pitämään aivan suoranaisen kitaratunnin. Nyt minulla on siis sovittuna kitaratunti, jossa minä olenkin yllättäen opettajan roolissa. Varsin vitsikästä ja tietysti myös erittäin imartelevaa. Onneksi kuitenkin opetan ammatikseni ihmisiä käyttämään suomen kieltä, joten minulla on jonkinlaisia valmiuksia rakentaa aivan toisenlainen kielitunti.
Tänäänkin pääsin hiukan opastamaan kitaran kielten pariin, kun lapsuudenystäväni tuli kitaroineen kylään. Olin ymmärtänyt, että kyseessä olisi jokin vanha, vuosikausia kellarissa homehtunut romu, mutta ystäväni kitara onkin mitä somin uudehko nailonkielinen Landola, joka soi uudet kielet saatuaan erittäin kauniisti. Mikä parasta, se sopii ystäväni syliin aivan täydellisesti. Opetin hänelle Emman, eikä aikaakaan, kun hän osasi jo ulkomuistista sekä tarvittavat soinnut että hieman kappaleen melodiaakin. Aika hyvin naiselta, joka on viimeksi soittanut kitaraa koulun musiikintunnilla pitkälle toistakymmentä vuotta sitten.
Moni muukin viime aikoina meillä kitaraa varovaisesti soitellut henkilö (joihin kuuluu muun muassa Mari-tädin lokin lukijakunnalle tuttu Guljani) on osoittautunut kateutta herättävän lahjakkaaksi. Myös rakas aviomieheni (joka Juha-setänäkin tunnetaan) on suorastaan hermojaraastavan lahjakas kitaransoittaja - hän viettää kitaransa parissa murto-osan siitä ajasta, jonka minä vietän omani seurassa, ja on aloittanut soittamisen vähän minun jälkeeni, mutta soittaa silti aivan yhtä hyvin kuin minä. Coumbitea hän ei onneksi osaa ollenkaan, ainakaan vielä. Minun on jatkuvasti hoettava itselleni, ettei toisen nopea kehitys ole minulta millään tavalla pois, mutta silti välillä tuppaa ottamaan päähän.
Kaikkien näiden orastavien kitaralahjakkuuksien keskellä minua kuitenkin lohduttaa tieto, jonka olen oppinut monen muun lajin parissa puuhatessani: kun haluaa oppia jonkin asian, lahjakkuutta paljon tärkeämpiä ominaisuuksia ovat into ja sinnikkyys. Erilaisissa opettelua vaativissa lajeissa parhaita tulee lopulta yleensä innokkaista keskinkertaisuuksista. Mikäli tämä pätee myös kitaransoittoon, minun ennusteeni on oikein hyvä.
Loppuun linkki erään tutun nuoren pianisti- ja säveltäjälahjakkuuden soundcloud-sivuille. Mikaelin musiikki tuo erittäin hyvällä tavalla mieleen Amélie-soundrackin säveltäjä Yann Tiersenin musiikin, mutta on kuitenkin jotain aivan muuta: kaunista, kuulasta ja kaikesta leikkisyydestään huolimatta lopulta erittäin vakavaa. Ja ihastuttavan monikielistä: Mikael on Suomen lisäksi viettänyt paljon aikaa ainakin Ranskassa ja Portugalissa, ja se kuuluu ja näkyy kappaleiden kielivalintojen viehättävänä monipuolisuutena. Kielisoittimia on kyllä valitettavan vähän, mutta se annettakoon anteeksi.
Hiljattain sain varsin erikoisen pyynnön: soittotaidoistani (ja niiden puutteesta) erittäin tietoinen ystäväni pyysi minua pitämään aivan suoranaisen kitaratunnin. Nyt minulla on siis sovittuna kitaratunti, jossa minä olenkin yllättäen opettajan roolissa. Varsin vitsikästä ja tietysti myös erittäin imartelevaa. Onneksi kuitenkin opetan ammatikseni ihmisiä käyttämään suomen kieltä, joten minulla on jonkinlaisia valmiuksia rakentaa aivan toisenlainen kielitunti.
Tänäänkin pääsin hiukan opastamaan kitaran kielten pariin, kun lapsuudenystäväni tuli kitaroineen kylään. Olin ymmärtänyt, että kyseessä olisi jokin vanha, vuosikausia kellarissa homehtunut romu, mutta ystäväni kitara onkin mitä somin uudehko nailonkielinen Landola, joka soi uudet kielet saatuaan erittäin kauniisti. Mikä parasta, se sopii ystäväni syliin aivan täydellisesti. Opetin hänelle Emman, eikä aikaakaan, kun hän osasi jo ulkomuistista sekä tarvittavat soinnut että hieman kappaleen melodiaakin. Aika hyvin naiselta, joka on viimeksi soittanut kitaraa koulun musiikintunnilla pitkälle toistakymmentä vuotta sitten.
Moni muukin viime aikoina meillä kitaraa varovaisesti soitellut henkilö (joihin kuuluu muun muassa Mari-tädin lokin lukijakunnalle tuttu Guljani) on osoittautunut kateutta herättävän lahjakkaaksi. Myös rakas aviomieheni (joka Juha-setänäkin tunnetaan) on suorastaan hermojaraastavan lahjakas kitaransoittaja - hän viettää kitaransa parissa murto-osan siitä ajasta, jonka minä vietän omani seurassa, ja on aloittanut soittamisen vähän minun jälkeeni, mutta soittaa silti aivan yhtä hyvin kuin minä. Coumbitea hän ei onneksi osaa ollenkaan, ainakaan vielä. Minun on jatkuvasti hoettava itselleni, ettei toisen nopea kehitys ole minulta millään tavalla pois, mutta silti välillä tuppaa ottamaan päähän.
Kaikkien näiden orastavien kitaralahjakkuuksien keskellä minua kuitenkin lohduttaa tieto, jonka olen oppinut monen muun lajin parissa puuhatessani: kun haluaa oppia jonkin asian, lahjakkuutta paljon tärkeämpiä ominaisuuksia ovat into ja sinnikkyys. Erilaisissa opettelua vaativissa lajeissa parhaita tulee lopulta yleensä innokkaista keskinkertaisuuksista. Mikäli tämä pätee myös kitaransoittoon, minun ennusteeni on oikein hyvä.
Loppuun linkki erään tutun nuoren pianisti- ja säveltäjälahjakkuuden soundcloud-sivuille. Mikaelin musiikki tuo erittäin hyvällä tavalla mieleen Amélie-soundrackin säveltäjä Yann Tiersenin musiikin, mutta on kuitenkin jotain aivan muuta: kaunista, kuulasta ja kaikesta leikkisyydestään huolimatta lopulta erittäin vakavaa. Ja ihastuttavan monikielistä: Mikael on Suomen lisäksi viettänyt paljon aikaa ainakin Ranskassa ja Portugalissa, ja se kuuluu ja näkyy kappaleiden kielivalintojen viehättävänä monipuolisuutena. Kielisoittimia on kyllä valitettavan vähän, mutta se annettakoon anteeksi.
torstai 26. syyskuuta 2013
My oh my, what a wonderful day!
Jostain syystä tuntuu olevan niin, että hyvässä musiikissa soi useammin suru kuin ilo. Iloisuus lipsahtaa hyvin helposti pirteydeksi tai pahimmassa tapauksessa reippaudeksi. Eihän sellaista jaksa ihminen kuunnella.
Tänään kuulin pitkästä aikaa itselleni täysin uuden, aivan röyhkeän iloisen kappaleen, jota en ensi kuulemalta inhonnut, nimittäin Allman Brothersin kappaleen Blue sky.
Kappaleen sanat ovat vanhalle kunnon amerikkalaiselle tsippadiduudaa-perinteelle suorastaan kuvottavan uskolliset:
Sinisen taivaan nimellä kulkevia kappaleita on populaarimusiikin historiassa tehty sellaset määrät, etten ensin uskonut, etteikö Allman Brothers olisi vain valinnut jotakin näistä kappaleista ja sovittanut sitä omalla tavallaan, mutta ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole.
Allman Brothersinkin sinitaivaassa kaikki on hyvin, aurinko paistaa, joki virtaa, genressä alati toistuva lintuherra suorastaan mainitaan nimeltä. Kuten osavaltion nimestäkin voi päätellä, varsinkin levyversio sujahtaa varsin somasti kantrimusiikin genreen. Kuitenkin esimerkiksi tämä liveversio on jo paljon hankalampi mahduttaa kyseiseen lokeroon.
En oikein ymmärrä mistä johtuu, ettei tämä Blue Skies aiheuta minussa samaa ällötysreaktiota, jonka esimerkiksi tuo yllä linkkaamani Sinatra aiheuttaa välittömästi. Veikkaukseni on, että syynä on jälleen kerran kitara, tai tarkemmin ottaen kaksi.
Susan Piverin sanoin:
Tänään kuulin pitkästä aikaa itselleni täysin uuden, aivan röyhkeän iloisen kappaleen, jota en ensi kuulemalta inhonnut, nimittäin Allman Brothersin kappaleen Blue sky.
Kappaleen sanat ovat vanhalle kunnon amerikkalaiselle tsippadiduudaa-perinteelle suorastaan kuvottavan uskolliset:
Walk along the river, sweet lullaby, it just keeps on flowing,
It don't worry 'bout where it's going, no, no.
Don't fly, mister blue bird, I'm just walking down the road,
Early morning sunshine tell me all I need to know
You're my blue sky, you're my sunny day.
Lord, you know it makes me high when you turn your love my way,
Turn your love my way, yeah.
Good old sunday morning, bells are ringing everywhere.
Goin' to Carolina, it won't be long and I'll be there
Sinisen taivaan nimellä kulkevia kappaleita on populaarimusiikin historiassa tehty sellaset määrät, etten ensin uskonut, etteikö Allman Brothers olisi vain valinnut jotakin näistä kappaleista ja sovittanut sitä omalla tavallaan, mutta ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole.
Allman Brothersinkin sinitaivaassa kaikki on hyvin, aurinko paistaa, joki virtaa, genressä alati toistuva lintuherra suorastaan mainitaan nimeltä. Kuten osavaltion nimestäkin voi päätellä, varsinkin levyversio sujahtaa varsin somasti kantrimusiikin genreen. Kuitenkin esimerkiksi tämä liveversio on jo paljon hankalampi mahduttaa kyseiseen lokeroon.
En oikein ymmärrä mistä johtuu, ettei tämä Blue Skies aiheuta minussa samaa ällötysreaktiota, jonka esimerkiksi tuo yllä linkkaamani Sinatra aiheuttaa välittömästi. Veikkaukseni on, että syynä on jälleen kerran kitara, tai tarkemmin ottaen kaksi.
Susan Piverin sanoin:
"partway through, a second guitarist joins the first and they begin to play together. With no effort, they find each other and play in tandem and off each other, one sweeter and the other fuzzier, totally separate and completely joined. At 2:27 they say hi and at 4:11 they say bye and in between they have a loping, endless, easy companionship. Friends. You might expect that two guitarists would “duel” or try to outdo each other, but not Dickey and Duane. They fall into each other and that falling outdoes me every time"
tiistai 24. syyskuuta 2013
Coumbite, osa 3
Tänään kävimme kitaratunnilla läpi uusista osista viimeisen. Se on siis nyt siinä, ei tarvitse enää kuin oppia soittamaan sekä uusi osa että koko kappale! Helppoa kuin mikäkin, etenkin, kun jokainen aiemminkin opituista osista tuottaa edelleen vaikeuksia.
Piristin tänään itseäni kuuntelemalla suunnilleen kaikki youtubesta löytämäni versiot kyseisestä kappaleesta. Suurimmassa osassa asialla on teknisesti erittäin taitavia kitaristeja (joskus jopa kuuluisia klassisen musiikin ammattilaisia), jotka tiluttavat kappaleen läpi sellaisella nopeudella, ettei alkuperäisestä sävellyksestä jää henkiin mitään, saati sitten, että jäisi minkäänlaista tilaa tulkinnalle. Kamalaa kuultavaa, ja samalla aivan hykerryttävää.
Saatan olla päästäni aivan vialla, mutta väitän silti, että soitan Coumbiten jo nyt paremmin kuin suurin osa edellä mainitusta teknisistä virtuuoseista. Ainakin silloin, kun ainoana kuulijana olen minä itse.
Piristin tänään itseäni kuuntelemalla suunnilleen kaikki youtubesta löytämäni versiot kyseisestä kappaleesta. Suurimmassa osassa asialla on teknisesti erittäin taitavia kitaristeja (joskus jopa kuuluisia klassisen musiikin ammattilaisia), jotka tiluttavat kappaleen läpi sellaisella nopeudella, ettei alkuperäisestä sävellyksestä jää henkiin mitään, saati sitten, että jäisi minkäänlaista tilaa tulkinnalle. Kamalaa kuultavaa, ja samalla aivan hykerryttävää.
Saatan olla päästäni aivan vialla, mutta väitän silti, että soitan Coumbiten jo nyt paremmin kuin suurin osa edellä mainitusta teknisistä virtuuoseista. Ainakin silloin, kun ainoana kuulijana olen minä itse.
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
Musiikin teoriasta
Yksi parhaista asioista kitaransoiton aloittamisessa on
ollut itse soittamisen lisäksi se, että olen vähitellen alkanut ymmärtää
musiikin teoriaa. Nykyään esimerkiksi ymmärrän, mitä tarkoittaa sävellaji ja miten sitä voi halutessaan vaihtaa. En enää putoa täysin kärryiltä,
kun ihmiset ympärilläni alkavat syystä tai toisesta muistella lapsuutensa
teoriatuntien sisältöjä (mitä tapahtuu elämässäni yllättävän usein). Tämä laulu ei ole enää täyttä hepreaa.
Toisin sanoen tänä vuonna 2013 on tuntunut aika pitkälti
samalta, kuin aloittaessani ruotsin opiskelun 13-vuotiaana: koko elämäni ajan
ympärilläni puhuttu salakieli ei ollutkaan enää salakieli, vaan lopulta varsin helppo kieli*, johon oli erittäin mahdollista päästä sisään ja
vieläpä varsin nopeasti. Kokemus on sanalla sanoen voimauttava, niin vähän kuin
tuosta sanasta pidänkin.
*Kielten helppous ja vaikeus on tietenkin hyvin subjektiivista ja riippuu monista seikoista. Ruotsi oli minulle helppoa luultavasti juuri siksi, että olin kuullut sitä varsin paljon koko siihenastisen elämäni ajan, ja siksi, että osasin jo englantia, joka sattuu olemaan ruotsin lähisukulainen. Musiikin teorian kieli taas on kielenä lapsellisen yksinkertainen, jos sitä verrataan mihin tahansa luonnolliseen kieleen (kuten vaikkapa ruotsiin, englantiin tai viroon).
tiistai 3. syyskuuta 2013
Makes me happy
Minulta oli viritysmittari melkein viikon, mutta tänään löysin sen riemukseni villatakkini hihasta. Tässä välissä olen ehtinyt huomata, että kitaran virittäminen ilman mittareita sujuu yhä paremmin ja nopeammin.
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Coumbite, osa 2
Enpä ole pariin päivään juuri muuta tehnytkään, kuin soittanut Coumbitea. En käsitä miten se voikin kuulostaa niin kauniilta jopa minun tämänhetkisenä versionani, joka käsittää laskujeni mukaan noin kolmasosan koko kappaleesta sekä monia virheitä, taukoja, udelleenaloituksia ja sihahduksia, joista on siisteimmillään erotettavissa sanat eiku ja äh.
Nyt kun se alkaa kutakuinkin jo muistuttaa itseään minunkin versionani, Coumbiten soittaminen tuottaa ajoittain varsin narsistista mielihyvää - MINÄ soitin tuon juuri, tuo ääni kuului MINUN kitarastani. Olenpas taitava. Minä! Kuitenkin paljon, paljon enemmän on niitä hetkiä, kun humpsahdan joko soitto- tai harjoitteluflow'hun ja katoan sinne. Välillä jopa unohdan kiroilla.
Nyt kun se alkaa kutakuinkin jo muistuttaa itseään minunkin versionani, Coumbiten soittaminen tuottaa ajoittain varsin narsistista mielihyvää - MINÄ soitin tuon juuri, tuo ääni kuului MINUN kitarastani. Olenpas taitava. Minä! Kuitenkin paljon, paljon enemmän on niitä hetkiä, kun humpsahdan joko soitto- tai harjoitteluflow'hun ja katoan sinne. Välillä jopa unohdan kiroilla.
lauantai 24. elokuuta 2013
Harjoitteluflow
Juuri kun pääsin sanomasta, ettei ole mitään syytä treenata, aloinkin yhtäkkiä oikein kunnolla treenata.
Ryhdyin soittamaan Dave Brubeckin kappaletta Take Five (tarkemmin ottaen sen sointusäestystä), ja sen kanssa päässäni naksahti aivan ennen kokemattomalla tavalla: yhtäkkiä halusinkin vain harjoitella, harjoitella ja harjoitella. Soittamisesta ei niinkään voi puhua johtuen tavasta, jolla olen tätä kappaletta harjoitellut, nimittäin junnaamalla aina yhtä hyvin lyhyttä kohtaa niin kauan, että se alkaa sujua, ja sitten yhdistelemällä näitä oppimiani osasia toisiinsa. Olen tietysti myös noudattanut Eric Skyen neuvoa ja treenannut paljon niin, että teen samalla jotain aivan muuta, kuten katson televisiota. Myös kirjan lukeminen sujuu suorastaan hämmentävän hyvin samalla, blogikirjoitusten lukemisesta nyt puhumattakaan. Ihan niin pitkälle en ole vielä päässyt, että pystyisin laittamaan ruokaa tai kirjoittamaan samaan aikaan, kun vaihdan maanisesti Em:sta Hm7:aan. Tästä on kulunut reippaasti yli kuukausi, en vieläkään osaa Take Fivea kunnolla, mutta se ei haittaa yhtään, koska sitä on niin hauska harjoitella. Ihmeellistä.
Ei ilmeisesti ollut hullumpikaan idea kirjoittaa tänne Coumbiten aiheuttamasta raivosta, sillä tänään kaikki raivo on ollut tipo tiessään. Ja kas, Coumbitea on yhtäkkiä aivan ihana soittaa ja treenatakin, vaikka osaamiseen on edelleen todella, todella pitkä matka.
Loppuun vielä varsin lystikäs kitaraversio Take Fivesta: http://www.youtube.com/watch?v=zGZUy-DW7A4.
Ryhdyin soittamaan Dave Brubeckin kappaletta Take Five (tarkemmin ottaen sen sointusäestystä), ja sen kanssa päässäni naksahti aivan ennen kokemattomalla tavalla: yhtäkkiä halusinkin vain harjoitella, harjoitella ja harjoitella. Soittamisesta ei niinkään voi puhua johtuen tavasta, jolla olen tätä kappaletta harjoitellut, nimittäin junnaamalla aina yhtä hyvin lyhyttä kohtaa niin kauan, että se alkaa sujua, ja sitten yhdistelemällä näitä oppimiani osasia toisiinsa. Olen tietysti myös noudattanut Eric Skyen neuvoa ja treenannut paljon niin, että teen samalla jotain aivan muuta, kuten katson televisiota. Myös kirjan lukeminen sujuu suorastaan hämmentävän hyvin samalla, blogikirjoitusten lukemisesta nyt puhumattakaan. Ihan niin pitkälle en ole vielä päässyt, että pystyisin laittamaan ruokaa tai kirjoittamaan samaan aikaan, kun vaihdan maanisesti Em:sta Hm7:aan. Tästä on kulunut reippaasti yli kuukausi, en vieläkään osaa Take Fivea kunnolla, mutta se ei haittaa yhtään, koska sitä on niin hauska harjoitella. Ihmeellistä.
Ei ilmeisesti ollut hullumpikaan idea kirjoittaa tänne Coumbiten aiheuttamasta raivosta, sillä tänään kaikki raivo on ollut tipo tiessään. Ja kas, Coumbitea on yhtäkkiä aivan ihana soittaa ja treenatakin, vaikka osaamiseen on edelleen todella, todella pitkä matka.
Loppuun vielä varsin lystikäs kitaraversio Take Fivesta: http://www.youtube.com/watch?v=zGZUy-DW7A4.
Oi sentään ja ah!
Eilen opin, että on olemassa tällainen sivusto, jossa voi kuluttaa aikaa aivan loputtomiin:
http://www.tonepedia.com/
Kyseessä on sivusto, jossa on muun muassa tietoa erilaisista kitaroista ja suuri määrä kitaroiden ääninäytteitä. Mainitsinko jo, että tällä sivustolla voi kuluttaa aikaa aivan loputtomiin?
http://www.tonepedia.com/
Kyseessä on sivusto, jossa on muun muassa tietoa erilaisista kitaroista ja suuri määrä kitaroiden ääninäytteitä. Mainitsinko jo, että tällä sivustolla voi kuluttaa aikaa aivan loputtomiin?
torstai 22. elokuuta 2013
Coumbite
Olen nyt reilun viikon ajan soittanut Frantz Casseuksen kappaletta Coumbite, joka on täydellinen esimerkki siitä, miksi juuri kitara on minun soittimeni. Monia, monia muitakin esimerkkejä on, ja lisää voisi tietysti keksiä aivan loputtomiin. Kuitenkin Coumbite edustaa - tietysti monien, monien muiden ohella - juuri sellaista musiikkia, joka osuu jonnekin syvälle olemukseni kerroksiin ja jollaista olen koko ikäni halunnut osata soittaa. Tässä on tietysti syy myös siihen, että haluan soittaa ennen kaikkea nailonkielistä kitaraa. Tuntuu myös erityisen hauskalta soittaa ensimmäistä kertaa nuoteista, joita olen tässä samalla opetellut vähitellen lukemaan. Olen aina hiukan halveksinut nuottienlukutaitoa ja tietenkin salaa halunnut osata.
Coumbite on uskomattoman kaunis kappale ja todella pirullinen soitettava. Olen alun alkaen ymmärtänyt, että se on minulle melkoinen haaste, niin kuin se onkin. Mutta vaikean opittavan siitä tekeekin yllättäen se, että se tuntuu yllättävän helpolta, ainakin näin alussa. Tämä tietysti johtaa siihen, että olen jatkuvasti raivoissani itselleni siitä, etten osaa, ja raivo tietenkin häiritsee ikävästi keskittymistä. Onneksi se kuulemma vaikeutuu huomattavasti loppua kohti.
P.S: Paras tähän mennessä kuulemani versio Coumbitesta on Marc Ribot'n, jota en valitettavasti ole ainakaan tähän mennessä löytänyt mistään päin internetiä. Suosittelen.
Coumbite on uskomattoman kaunis kappale ja todella pirullinen soitettava. Olen alun alkaen ymmärtänyt, että se on minulle melkoinen haaste, niin kuin se onkin. Mutta vaikean opittavan siitä tekeekin yllättäen se, että se tuntuu yllättävän helpolta, ainakin näin alussa. Tämä tietysti johtaa siihen, että olen jatkuvasti raivoissani itselleni siitä, etten osaa, ja raivo tietenkin häiritsee ikävästi keskittymistä. Onneksi se kuulemma vaikeutuu huomattavasti loppua kohti.
P.S: Paras tähän mennessä kuulemani versio Coumbitesta on Marc Ribot'n, jota en valitettavasti ole ainakaan tähän mennessä löytänyt mistään päin internetiä. Suosittelen.
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Paluu
Paluu Marista oli sekä haikea että vaikea - olisin hyvin voinut jäädä Joškar-Olaan opiskelemaan marilaisia kansantansseja ja lauluja ja soittelemaan kitaraa paikallisten muusikoiden kanssa vielä joksikin aikaa, vaikkapa vuodeksi tai pariksi. Vaan onneksi kotona odotti monien muiden Marissa kaipaamieni ohella kitaratunti poikineen (vieläpä heti kotiinpaluuta seuraavana päivänä) ja vaikka mitä muutakin mukavaa musiikkiinkin liittyvää. Olen muun muassa matkani jälkeen oppinut, että Helsingissäkin on täysin mahdollista mennä puistoon soittamaan kitaraa ja että kitara kulkee kovassa kotelossa turvallisesti lentokoneen ruumassa esimerkiksi Ranskaan ja takaisin.
Marilaisesta musiikista voisi kirjoittaa loputtomasti, jos osaisi. Sanonpahan vain, että pidän siitä oikein kovasti, ja haluan tutustua siihen paremmin.
Marilaisesta musiikista voisi kirjoittaa loputtomasti, jos osaisi. Sanonpahan vain, että pidän siitä oikein kovasti, ja haluan tutustua siihen paremmin.
tiistai 16. heinäkuuta 2013
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Matkalla Marissa
Olen viettänyt tämä viikon Joškar-Olassa, joka on Marinmaan pääkaupunki, ja vietän vielä seuraavat kaksi, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. Kaupungin nimi on maria ja tarkoittaa punaista kaupunkia, mistä edellisen kirjoituksen otsikko.
Kitaransoitto on menomatkan jälkeen jäänyt paljon, paljon vähemmälle kuin tahtoisin, sillä marin kielen kurssillamme on varsin tiivis ohjelma ja asunnossamme hometta, joten pyrin viettämään siellä mahdollisimman vähän aikaa. Olen silti pystynyt soittamaan päivittäin, mutta vain hetken kerrallaan.
Eilen ja toissapäivänä päätin viimein reipastua ja lähteä Nunnun kanssa ulos soittamaan (Ramin jätin pitkän harkinnan jälkeen kotiin, sillä matkalla voi tulla vastaan kaikenlaisia vaaroja, joista Nunnu nuorempana ja notkeampana selvinnee paremmin). Pystyin keskittymään soittamiseen paljon paremmin kuin olisin uskonut, vaikka yhdessä vaiheessa pari ohikulkijaa jäi katsomaan ja kuuntelemaan.
Matkastamme voi muuten lukea lisää täältä.
Kitaransoitto on menomatkan jälkeen jäänyt paljon, paljon vähemmälle kuin tahtoisin, sillä marin kielen kurssillamme on varsin tiivis ohjelma ja asunnossamme hometta, joten pyrin viettämään siellä mahdollisimman vähän aikaa. Olen silti pystynyt soittamaan päivittäin, mutta vain hetken kerrallaan.
Eilen ja toissapäivänä päätin viimein reipastua ja lähteä Nunnun kanssa ulos soittamaan (Ramin jätin pitkän harkinnan jälkeen kotiin, sillä matkalla voi tulla vastaan kaikenlaisia vaaroja, joista Nunnu nuorempana ja notkeampana selvinnee paremmin). Pystyin keskittymään soittamiseen paljon paremmin kuin olisin uskonut, vaikka yhdessä vaiheessa pari ohikulkijaa jäi katsomaan ja kuuntelemaan.
Matkastamme voi muuten lukea lisää täältä.
torstai 4. heinäkuuta 2013
Matka punaiseen kaupunkiin
On vaikea keksiä mitään hauskempaa, kuin kitaransoitto venäläisen junan makuuvaunussa hyvässä matka- ja lauluseurassa. Suosittelen lämpimästi kaikille.
maanantai 24. kesäkuuta 2013
Soittamisesta ja treenaamisesta
Olen viime viikot soittanut ennen kaikkea Päivänsädettä ja
menninkäistä, tai tarkemmin ottaen sen melodiaa – tähän astihan kappaleen
soittaminen on minun kohdallani tarkoittanut lähinnä sointuja ja komppaamista.
Tosin jo aika kauan sitten opettelin soittamaan myös Emman melodiaa, joka alkaa
nyt – noin neljän kuukauden soittamisen jälkeen – sujua.
Melodian opettelu on paljon hitaampaa ja tuskaisempaa puuhaa
kuin sointusäestyksen opettelu. Tämä tietysti johtuu osin siitä, että olen
tehnyt edellistä paljon, paljon vähemmän kuin jälkimmäistä. Mutta tekemisenä
yksittäisten äänien saaminen ulos kitarasta on joka tapauksessa luonteltaan aivan
erilaista puuhaa kuin präm präm präm, plonk plonk, präm.
Näin ollen olen miettinyt viime aikoina harjoittelemista. Eräs
musiikkipedagogiystäväni on sitä mieltä, että on syytä harjoitella keskittyneesti:
kappaleen saa hänen mukaansa parhaiten sisäistettyä niin, että keskittyy täysillä tekemäänsä. Näin kappaleen soittamiseen vaadittavat liikkeet muuttuvat
automaattisiksi paljon nopeammin kuin silloin, jos niitä lähtee harjoittelemaan
mekaanisen toiston kautta ilman, että mieli on mukana. Toista
ääripäätä edustaa kitaristi Eric Skye, joka korostaa nimenomaan aivottoman, mekaanisen harjoittelun merkitystä. Hän kehottaa laittamaan elokuvan
pyörimään ja tekemään harjoiteltavaa asiaa uudelleen ja uudelleen, sen
kummemmin ajattelematta – tärkeintä on toistojen määrä ja se, että viettää
harjoiteltavan asian parissa paljon aikaa.
Molemmissa lähestymistavoissa on epäilemättä puolensa, mutta
ainakin minun kohdallani niitä yhdistää eräs ylitsepääsemätön ongelma. Aina,
kun istun kitaran kanssa alas joko harjoitellakseni keskittyneesti tai
tehdäkseni määrättömän määrän aivottomia toistoja, minulle tulee tunne, joka on
tyhjentävästi kuvattavissa yhdellä ainoalla sanalla. Se tunne on vitutus. Sekä
keskittyneessä harjoittelussa että aivottomissa toistoissa on tavoite, ja se
tavoite on kappaleen oppiminen. Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka helposti
alkavat suorittaa kaikkea tekemäänsä, ja näin käy etenkin silloin, jos
tekemisellä on tavoite. Ja suorittaessa taas alkaa yleensä ennemmin tai myöhemmin vituttaa. Yleensä ennemmin.
Soittamisessa parasta on, että se on tekemistä
vailla tavoitteita. Totta kai haluan tulla paremmaksi soittajaksi ja tietenkin
haluan oppia soittamani kappaleet mahdollisimman hyvin. Mutta se ei ole soittamisen
perimmäinen syy: soitan, koska haluan soittaa, ja soittaminen on ollut
itsessään ihanaa ensimmäisestä plonk-äänestäni lähtien. En oikeastaan tiedä,
miksi niin on. Ehkä siksi, että soittaessa mieli ja ruumis ovat hetken samassa paikassa,
ja tunnetustihan ihminen rentoutuu silloin, kun näin käy.
Vaikka rentoutuminen ei ehkä yksin katakaan soittamisen
ihanuutta, on se kuitenkin tärkeä osa soittamista ja sitä iloa, jonka soittaminen
minulle tuottaa. Tavoitteellisen harjoittelun ongelma on, että se ainakin minun
kohdallani tuppaa hävittämään rentouden: kun soitolla on jokin selkeä tavoite,
vaikkapa nyt se, että F-duuri soi kunnolla, niin soimaton F-duuri (eli se kuuluisa
plonk) ei enää kelpaakaan. Seurauksena on turhautuminen niin kauan, kuin
kitarasta edelleen kuuluu plonk (eikä vaikkapa präm). Sitten, kun plonkit ovat
vihdoin kuukausien turhautuneen hinkkauksen tuloksena muuttuneet prämeiksi, on
kiikarissa jo jokin uusi tavoite, joka vie ilon siitä, että on vihdoin
saavuttanut joka kerta soivan F-duurin.
Ei siis ole oikeastaan mitään syytä treenata. On syytä
soittaa.
Levylainoja
Minulla on ollut kitaratuntieni yhteydessä tapana pyytää (ja
saada) Jannelta levyjä lainaksi, ja toisinaan Janne lainaa minulle kitaratuntien
yhteydessä levyjä ilman, että minun tarvitsee niitä erikseen pyytää. Tällä ja
viime viikolla minulla on ollut lainassa Dead Moonin Nervous Sooner Changes ja
Bluesoundsin Black. Dead Moonin pyysin, Bluesoundsin sain pyytämättä.
Laitoin Nervous Sooner Changesin soimaan heti kahden viikon
takaisen kitaratunnin jälkeen, ja olen kuunnellut sitä siitä lähtien jokaisessa
musiikinkuunteluun sopivassa raossa (joita on ollut harmillisen vähän). Levy on
hykerryttävää yhdysvaltalaista räminärokkia 90-luvun puolestavälistä, jota voi
kuunnella melkein milloin vain. Se myös aika ajoin kuulostaa kaikesta rokkaavuudestaan
ja punkahtavuudestaankin huolimatta melko paljon kantrilta, mikä on minusta
pelkästään hyvä asia, sillä pidän kovasti kantrista (mutta vain, jos se on
hyvää kantria, tai jos kyseessä on Dolly Parton).
Tänään sain viimein tilaisuuden tutustua rauhassa Blackiin.
Janne oli tietysti esitellyt sen minulle asianmukaisesti, mutta olin kahdessa
viikossa autuaasti ehtinyt unohtaa, mistä on kysymys. Ehdin siis kuunnella
ensimmäisen puoliskon levystä harvinaisen avoimin korvin ja ihastua oikein
kunnolla. Kysymys oli tietysti taas Dave Lindholmista ja hänen lisäkseen Ari Vaahterasta
ja Zape Leppäsestä. Aivan mahtava levy, sellaisella polvet veteliksi vetävällä
tavalla. Eipä tullut kuunnellessa mieleenkään, että maa on Suomi ja vuosi 1980,
vaikka mikäs muukaan se olisi ollut. Miten on mahdollista, etten ollut koskaan
kuullut tätä saati tästä? Ja miten on mahdollista mennä tämän jälkeen nukkumaan?
lauantai 8. kesäkuuta 2013
Kitarat mukaan kylään, osa 2
Olen ollut vapusta lähtien päätökseni mukaisesti reipas ja rohkea ja kuljettanut Ramia ahkerasti mukana kaikissa sopivissa illanistujaisissa ja juhlissa. Olen jopa soittanut niissä varsin hyvällä menestyksellä.
Eilisen ja vielä pitkälle tätäkin päivää vietin ystäväni polttareissa ystäväni ystävän ihanassa rintamamiestalossa. Siellä oli minun ja kitarani lisäksi muitakin soittimia, soittajia ja ennen kaikkea laulajia oikein mukava määrä, ja tämän seurauksena pääsin tietysti soittamaan paljon minäkin. Soitin myös aika hyvin, vaikka itse sanonkin. Jopa Marilyn meni ihan täysin tempossa niin, että ihmiset pystyivät hyvin laulamaan mukana, mikä oli pieni ihme - ennen viime yötä en ollut vielä kertaakaan onnistunut soittamaan sitä ilman pahoja takelteluja, ja sitten se vain äkkiä loksahti kohdalleen, vaikka paikalla oli useampikin vieras ihminen. Alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan.
Samantyyppinen ilmiö kävi viime viikonloppuna. Olin viettänyt kitaratuntia seuranneen vuorokauden Dave-haasteeni parissa, eli soittanut lähes taukoamatta kappaletta Voi kun sulle riittäis pieni taivas ja nauttinut muutaman annoksen alkoholipitoisia virkokkeita perheystävän ylioppilasjuhlissa. Kun sitten otin kitaran syliin tuttujen ja vähän vieraampien ihmisten seurassa Jennin illanistujaisissa ja ryhdyin soittamaan mitä mieleen juolahti ja Jennin nuottikirasta löytyi, huomasin ihmeekseni, että soittaminen sujui paremmin kuin koskaan. Kaikki barrét soivat kaiken aikaan, oikea käsi toimi hienosti ja osasin siinä soiton aikana jopa etsiä mielessäni valmiiksi kitaran kaulalta ne muutamat soinnut, jotka eivät olleet ennestään tuttuja. Ne eivät tosin olleet mitään haastavia etsittäviä, ihan minkä tahansa soinnun kanssa en olisi missän nimessä moiseen kyennyt. Mutta silti, en lainkaan etukäteen tiennyt, että osaan tehdä niin, ja äkkiä se vain onnistui tuosta noin vain.
Alan ehkä vähitellen ymmärtää, miksi niin monet muusikot käyttävät niin paljon alkoholia - se tuntuisi mukavasti tasoittavan yleisön luomaa jännitystä ja samalla estää ajattelemasta liikaa, jolloin jotenkin mystisesti kaikki sujuu. Pitää olla hieman varovainen.
Eilisen ja vielä pitkälle tätäkin päivää vietin ystäväni polttareissa ystäväni ystävän ihanassa rintamamiestalossa. Siellä oli minun ja kitarani lisäksi muitakin soittimia, soittajia ja ennen kaikkea laulajia oikein mukava määrä, ja tämän seurauksena pääsin tietysti soittamaan paljon minäkin. Soitin myös aika hyvin, vaikka itse sanonkin. Jopa Marilyn meni ihan täysin tempossa niin, että ihmiset pystyivät hyvin laulamaan mukana, mikä oli pieni ihme - ennen viime yötä en ollut vielä kertaakaan onnistunut soittamaan sitä ilman pahoja takelteluja, ja sitten se vain äkkiä loksahti kohdalleen, vaikka paikalla oli useampikin vieras ihminen. Alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan.
Samantyyppinen ilmiö kävi viime viikonloppuna. Olin viettänyt kitaratuntia seuranneen vuorokauden Dave-haasteeni parissa, eli soittanut lähes taukoamatta kappaletta Voi kun sulle riittäis pieni taivas ja nauttinut muutaman annoksen alkoholipitoisia virkokkeita perheystävän ylioppilasjuhlissa. Kun sitten otin kitaran syliin tuttujen ja vähän vieraampien ihmisten seurassa Jennin illanistujaisissa ja ryhdyin soittamaan mitä mieleen juolahti ja Jennin nuottikirasta löytyi, huomasin ihmeekseni, että soittaminen sujui paremmin kuin koskaan. Kaikki barrét soivat kaiken aikaan, oikea käsi toimi hienosti ja osasin siinä soiton aikana jopa etsiä mielessäni valmiiksi kitaran kaulalta ne muutamat soinnut, jotka eivät olleet ennestään tuttuja. Ne eivät tosin olleet mitään haastavia etsittäviä, ihan minkä tahansa soinnun kanssa en olisi missän nimessä moiseen kyennyt. Mutta silti, en lainkaan etukäteen tiennyt, että osaan tehdä niin, ja äkkiä se vain onnistui tuosta noin vain.
Alan ehkä vähitellen ymmärtää, miksi niin monet muusikot käyttävät niin paljon alkoholia - se tuntuisi mukavasti tasoittavan yleisön luomaa jännitystä ja samalla estää ajattelemasta liikaa, jolloin jotenkin mystisesti kaikki sujuu. Pitää olla hieman varovainen.
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
Viritysoivalluksia, osa 2
Olen lainannut viritysmittarini Jennille, joka on juuri aloittanut kitaransoittoharrastuksensa uudelleen eikä vielä omista sellaista. Vaihdoin viime viikolla Jennin kitaraan kielet. Oli toinen kerta elämässäni, kun suoritin kyseisen operaation, ja se sujui oikein hyvin. Olen lähes yhtä naurettavan ylpeä itsestäni kuin ensimmäiselläkin kerralla. Jennin kitaraan tuli heti ihan uudenlainen suhde Jennin kitaraan, jotenkin paljon intiimimpi, kuin aiemmin. Kyseistä kitaraa on myös nyt paljon aiempaa hauskempi soittaa, sillä vanhat kielet olivat varsin järkyttävässä kunnossa - en aivan ymmärrä, miten ne saattoivat pysyä kitarassa katkeamatta kiinni, sillä punotut kielet olivat aivan läpikotaisin ruosteessa ja nailonkieletkin olivat silminnähden hapertuneet.
Asettumattomien kielten vuoksi Jennin tarve oli tietysti minun tarvettani suurempi, joten lainasin hänelle Lani-Kaita eli Kaitsua (mittarini on merkiltään Lanikai, makes me happy). Itse lainasin sitten Juhan viritysmittaria eli Pikkumustaa ja onnistuin välittömästi kadottamaan sen johonkin sotkuisen asuntomme uumeniin, joten nyt meidän on ollut pakko virittää kokonaan korvakuulolta. Ja kas, sehän sujuu helpommin kuin koskaan! Kovin nopeaa se ei vielä kuitenkaan ole, joten olen joutunut nyt kokemaan tarkentuneen sävelkorvan kääntöpuolen oikein kunnolla: on hyvin rasittavaa, kun kitara ei ole vireessä, ja sen kuulee, muttei millään jaksaisi ryhtyä taas virityspuuhiin. Olen kiroillut varsinkin G-kieltä viime päivinä antaumuksella.
Olen jo kauan sitten huomannut, että kolme matalinta kieltä on jostain syystä huomattavasti helpompi virittää kuin kolme korkeinta. Olen kuitenkin jostain kumman syystä tottunut virittämään kitaran ylhäältä alas enkä toisin päin, joten olen tähän asti virittänyt aina vaikeimmasta helpompaan enkä päinvastoin, kuten kannattavaa olisi. Päivän viritysoivallus on siis tämä: kun virittää kitaran pianon tai muun vastaavan moniäänisen äänilähteen avulla, kuten minä tällä hetkellä teen, ei ole minkään maailman väliä, mistä kielestä aloittaa. Ja tämän asian tajuamisessa minulla meni liki neljä kuukautta! Voi minua.
Asettumattomien kielten vuoksi Jennin tarve oli tietysti minun tarvettani suurempi, joten lainasin hänelle Lani-Kaita eli Kaitsua (mittarini on merkiltään Lanikai, makes me happy). Itse lainasin sitten Juhan viritysmittaria eli Pikkumustaa ja onnistuin välittömästi kadottamaan sen johonkin sotkuisen asuntomme uumeniin, joten nyt meidän on ollut pakko virittää kokonaan korvakuulolta. Ja kas, sehän sujuu helpommin kuin koskaan! Kovin nopeaa se ei vielä kuitenkaan ole, joten olen joutunut nyt kokemaan tarkentuneen sävelkorvan kääntöpuolen oikein kunnolla: on hyvin rasittavaa, kun kitara ei ole vireessä, ja sen kuulee, muttei millään jaksaisi ryhtyä taas virityspuuhiin. Olen kiroillut varsinkin G-kieltä viime päivinä antaumuksella.
Olen jo kauan sitten huomannut, että kolme matalinta kieltä on jostain syystä huomattavasti helpompi virittää kuin kolme korkeinta. Olen kuitenkin jostain kumman syystä tottunut virittämään kitaran ylhäältä alas enkä toisin päin, joten olen tähän asti virittänyt aina vaikeimmasta helpompaan enkä päinvastoin, kuten kannattavaa olisi. Päivän viritysoivallus on siis tämä: kun virittää kitaran pianon tai muun vastaavan moniäänisen äänilähteen avulla, kuten minä tällä hetkellä teen, ei ole minkään maailman väliä, mistä kielestä aloittaa. Ja tämän asian tajuamisessa minulla meni liki neljä kuukautta! Voi minua.
lauantai 1. kesäkuuta 2013
Hitchcock! Eli Isokynän arvoitus
Sain eiliseltä kitaratunniltani soitettavakseni peräti kolme Dave Lindholmin
kappaletta, joista olenkin nyt sitten ollut aivan innoissani. Ne ovat
Sitähän se kaikki on, Puhelinlasku on
mun ja Voi kun riittäis pieni taivas.
Näistä Puhelinlasku on mun oli minulle kokonaan uusi tuttavuus, mikä kenties
selittää sen, että se on soinut lakkaamatta päässäni nyt kohta vuorokauden.
Viimeöisessä unessanikin oli laskuja, suklaalastuja ja nainen, joka pesi
tukkaansa puhuen samalla puhelimessa. Asiaan voi tietysti vaikuttaa sekin, että
puhelinlaskuni on taas maksamatta. Näistä kolmesta hauskin soitettava on kuitenkin Voi kun rittäis pieni taivas. Siinä
on juuri sen verran puuhaa, että sitä soittaessaani joudun keskittymään koko
ajan aika tavalla. Soittoflow on siis käytännössä taattu.
Isokynä kuuluu siihen loistavien muusikoiden kaartiin, joihin olen tutustunut isäni levyhyllyn kautta. Olen ollut siinä uskossa, että olisimme isäni kanssa kuunnelleet enemmänkin Davea yhdessä, ja vähän hämmästellyt sitä, että isäni vinyylikokoemassa on häneltä yksi ainut levy, nimittäin Vanha ja uusi romanssi. Mainio levy muuten. Kuitenkin tutkaillessani Lindholmin diskografiaa ja löysin sieltä montakin levyä, joiden kappaleista suuri osa on jo pelkän nimen perusteella tuttuja ja joista minulla on jonkinlainen käsitys myös kokonaisina levyinä. Sitten on tietysti vielä ne kappaleet, jotka ihmiset tuntuvat yleisimmin Davelta tietävän: tuo jo mainitsemani Sitähän se kaikki on ja ja Annan kitaran laulaa vaan.
Varsinainen mysteeri on siinä, etten tiedä ollenkaan, missä ja milloin olen kyseisiä levyjä kuunnellut. Olin olettanut, että isälläni oli Davea jollain toisella formaatilla – siis C-kasetilla tai CD-levyllä – mutta näin ei olekaan. Vanha ja uusi romanssi on ainoamme, ja sitä toki muistan kuunnelleeni paljonkin. Yleensä muistan suunnilleen, mitä levyjä olen milloinkin lainannut kirjastosta tai ystäviltä. Levyt tapaavat jättää sitä vahvemman muistijäljen, mitä enemmän olen niistä pitänyt, ja tässä tapauksessahan olen pitänyt aika tavalla. Yleensä musiikkiin lisäksi liittyy muisto tilanteesta, jossa olen sitä kuunnellut: Tina Turnerin Private Dancer on selvä silityslevy, Simonin ja Garfunkelin koko tuotannon kuuntelin lähes puhki tiskatessani ensimmäisessä omassa kodissani, Amalia Rodriguez taas vie minut sekä kuluvan vuosituhannen alkuun Torkkelinmäelle että Bairro Altoon. Vanha ja uusi rakkaus vie minut Espooseen, mutta ne muut eivät tunnu vievän minua mihinkään. Silti ne ovat hyvin tuttuja. Tämä hämmentää minua suuresti. Palkitsen ruhtinaallisesti jokaisen, jolla on havaintoja minusta kuuntelemassa Dave Lindholmin musiikkia viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta.
Huomasin eilen myös, ettei netistä ainakaan kovin helpolla löydy sanoja kappaleeseen Puhelinlasku on mun. Sen sijaan löytyy melko monta keskusteluketjua, joissa pohditaan, mitä ihmettä siinä lauletaan, ja erilaisia veikkauksia eri kohdista. Minun veikkaukseni on tällainen:
Puhelinlasku on mun
Isokynä kuuluu siihen loistavien muusikoiden kaartiin, joihin olen tutustunut isäni levyhyllyn kautta. Olen ollut siinä uskossa, että olisimme isäni kanssa kuunnelleet enemmänkin Davea yhdessä, ja vähän hämmästellyt sitä, että isäni vinyylikokoemassa on häneltä yksi ainut levy, nimittäin Vanha ja uusi romanssi. Mainio levy muuten. Kuitenkin tutkaillessani Lindholmin diskografiaa ja löysin sieltä montakin levyä, joiden kappaleista suuri osa on jo pelkän nimen perusteella tuttuja ja joista minulla on jonkinlainen käsitys myös kokonaisina levyinä. Sitten on tietysti vielä ne kappaleet, jotka ihmiset tuntuvat yleisimmin Davelta tietävän: tuo jo mainitsemani Sitähän se kaikki on ja ja Annan kitaran laulaa vaan.
Varsinainen mysteeri on siinä, etten tiedä ollenkaan, missä ja milloin olen kyseisiä levyjä kuunnellut. Olin olettanut, että isälläni oli Davea jollain toisella formaatilla – siis C-kasetilla tai CD-levyllä – mutta näin ei olekaan. Vanha ja uusi romanssi on ainoamme, ja sitä toki muistan kuunnelleeni paljonkin. Yleensä muistan suunnilleen, mitä levyjä olen milloinkin lainannut kirjastosta tai ystäviltä. Levyt tapaavat jättää sitä vahvemman muistijäljen, mitä enemmän olen niistä pitänyt, ja tässä tapauksessahan olen pitänyt aika tavalla. Yleensä musiikkiin lisäksi liittyy muisto tilanteesta, jossa olen sitä kuunnellut: Tina Turnerin Private Dancer on selvä silityslevy, Simonin ja Garfunkelin koko tuotannon kuuntelin lähes puhki tiskatessani ensimmäisessä omassa kodissani, Amalia Rodriguez taas vie minut sekä kuluvan vuosituhannen alkuun Torkkelinmäelle että Bairro Altoon. Vanha ja uusi rakkaus vie minut Espooseen, mutta ne muut eivät tunnu vievän minua mihinkään. Silti ne ovat hyvin tuttuja. Tämä hämmentää minua suuresti. Palkitsen ruhtinaallisesti jokaisen, jolla on havaintoja minusta kuuntelemassa Dave Lindholmin musiikkia viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta.
Huomasin eilen myös, ettei netistä ainakaan kovin helpolla löydy sanoja kappaleeseen Puhelinlasku on mun. Sen sijaan löytyy melko monta keskusteluketjua, joissa pohditaan, mitä ihmettä siinä lauletaan, ja erilaisia veikkauksia eri kohdista. Minun veikkaukseni on tällainen:
Puhelinlasku on mun
Hitchcock!
Washington DC soita mihin vaan
Keuruu kyllä kyllä soita mihin vaan
Åland joo joo joo soita mihin vaan
Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän
Puhelinlasku on mun
On mun
Mä tiedän tiedän tiedän tiedän
Puhelinlasku on mun
Hitchcock!
Pieni numero tässä suuri sielu
Soita mihin vaan
Sä varmaan peset tukkas puhelimen
äärellä
Puhut aina vaan
Pitsat röökit ja suklaalastut
Puhut aina vaan
Mä en paljon sykäyksii laske
Soita mihin vaan
Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän
Puhelinlasku on mun
On mun
Mä tiedän tiedän tiedän tiedän
Puhelinlasku on mun
Hitchcock!
Sä voisit edes joskus tavata
ihmisiä
Puhuu mistä vaan
Kuunnella ja katsoo silmästä
silmään
Sanoo mitä vaan
Hei anna mulle luuri
Haluun sanoo sen nyt
Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän
Puhelinlasku on mun
On mun
Mä tiedän tiedän tiedän tiedän
Puhelinlasku on mun
Hitchcock!
Nouse ylös
Opi laskeutuun
Nouse ylös
Opi laskeutuun
torstai 30. toukokuuta 2013
Toot toot! Toot toot!
Tänään katkaisin varsin pitkältä tuntuneen järkevyyden kauden ja lähdin arki-iltana keikalle, ja vieläpä sellaiselle, joka alkoi melko myöhään. Nyt on aamuyö ja huomenna työpäivä, mutta kyllä kannatti. Totisesti kannatti.
Kyseessä oli loistokaksikko nimeltä Toot toot (virallisesti ilmeisesti TOOT TOOT) eli Timo Kämäräinen (kitara ja laulu) ja Olli Krogerus (rummut, muut perkussiot ja laulu), johon olen tutustunut vasta tänä keväänä. Ensimmäinen Toot toot -keikkani parisen kuukautta takaperin oli elämys, ja niin oli tämäkin. Nyt maltoin keskittyä vimmatun tanssimisen sijaan kuuntelemiseen ja katsomiseen, joten tämä oli musiikillisesti edellistäkin keikkaa antoisampi. Toisaalta uskon, että vimmattu tanssiminen on parhaita tapoja nauttia musiikista.
Toot tootissa on mielestäni kaikki olennainen: loistava kitaristi ja loistava rumpali, jotka vielä laulavat hyvin ja tekevät mainioita kappaleita. Muutahan ei tarvita. Levyltä kuunneltuna bändi on oikein kiva, mutta lavalla Kämäräisellä ja Krogeruksella on sellaista energiaa ja hyväntuulista karismaa, joka saa musiikin menemään suoraan minun olemukseni ytimeen ja tekemään minusta hyvin, hyvin onnellisen.
Viimeksi tuntui siltä, että on tanssittava. Tänään tuntui siltä, että saatava sähkökitara. Pian.
Lopuksi vielä linkki Toot tootin kappaleeseen The Disappearance of Mr. B. Se ei ole missään nimessä suosikkikappaleeni, mutta se on mielestäni parasta, mitä olen onnistunut heiltä tähän mennessä internetistä löytämään.
Kyseessä oli loistokaksikko nimeltä Toot toot (virallisesti ilmeisesti TOOT TOOT) eli Timo Kämäräinen (kitara ja laulu) ja Olli Krogerus (rummut, muut perkussiot ja laulu), johon olen tutustunut vasta tänä keväänä. Ensimmäinen Toot toot -keikkani parisen kuukautta takaperin oli elämys, ja niin oli tämäkin. Nyt maltoin keskittyä vimmatun tanssimisen sijaan kuuntelemiseen ja katsomiseen, joten tämä oli musiikillisesti edellistäkin keikkaa antoisampi. Toisaalta uskon, että vimmattu tanssiminen on parhaita tapoja nauttia musiikista.
Toot tootissa on mielestäni kaikki olennainen: loistava kitaristi ja loistava rumpali, jotka vielä laulavat hyvin ja tekevät mainioita kappaleita. Muutahan ei tarvita. Levyltä kuunneltuna bändi on oikein kiva, mutta lavalla Kämäräisellä ja Krogeruksella on sellaista energiaa ja hyväntuulista karismaa, joka saa musiikin menemään suoraan minun olemukseni ytimeen ja tekemään minusta hyvin, hyvin onnellisen.
Viimeksi tuntui siltä, että on tanssittava. Tänään tuntui siltä, että saatava sähkökitara. Pian.
Lopuksi vielä linkki Toot tootin kappaleeseen The Disappearance of Mr. B. Se ei ole missään nimessä suosikkikappaleeni, mutta se on mielestäni parasta, mitä olen onnistunut heiltä tähän mennessä internetistä löytämään.
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Ja järvellä soittomme soi
Tänään uskalsin soittaa kitaraani mökkipihassa. Uskaliasta soittaminen oli siksi, että mökkimme sijaitsee hyvin pienessä saaressa eräällä keskisuomalaisella järvellä, ja veden ylihän tunnetusti kuuluu kaikki. Olen joskus keskustellut rannalla yli kahdensadan metrin päässä seisovan ihmisen kanssa lähes normaalilla puheäänellä, joten on käytännössä varmaa, että soitto kuuluu ja muillekin kuin lähimmille naapureille. Jokasella lähistön mökillä näytti olevan ihmisiä, joten soittoa aloittaessani tiedostin äärimmäisen hyvin konsertoivani koko naapurustolle. Alkuun päästyäni asia unohtui onneksi täysin - vasta havatuessani nelisen tuntia myöhemmin soittoflowstani muistin, että joku on saattanut kuulla jotain.
Lienee lähes tarpeetonta sanoa, että täydellisessä kesäilmassa järven rannalla soittaminen oli ehkä hauskempaa, kuin se on koskaan ennen ollut. Itseoikeutettu mökkisoitettava on tietenkin Juice Leskinen. Viidestoista yö ja Kaksoiselämää sujuivat prima vistanakin aivan hyvin, Juankoski Here I Come piti soittaa pariin otteeseen ja Norjalainen villapaitahan on ollut työn alla jo reilun viikon, joten se kuulostaa jo varsin hyvältä. Väga hea hea hea!
Lienee lähes tarpeetonta sanoa, että täydellisessä kesäilmassa järven rannalla soittaminen oli ehkä hauskempaa, kuin se on koskaan ennen ollut. Itseoikeutettu mökkisoitettava on tietenkin Juice Leskinen. Viidestoista yö ja Kaksoiselämää sujuivat prima vistanakin aivan hyvin, Juankoski Here I Come piti soittaa pariin otteeseen ja Norjalainen villapaitahan on ollut työn alla jo reilun viikon, joten se kuulostaa jo varsin hyvältä. Väga hea hea hea!
lauantai 18. toukokuuta 2013
C Am F G
Tällä viikolla olen ollut aivan onnessani siitä, miten paljon kappaleita saa
haltuun, kun oppii yhden ainoan sointukierron. Ja sitten kun oppii toisen, saa
samanlaisen mokoman lisää.
Olin kyllä kuullut huhua, että näin on, mutten ollut koskaan
päässyt kokemaan, mitä se tarkoittaa käytännössä. Se tarkoittaa loputonta
riemukasta plonkutusta, joka alkaa vähitellen kuulostaa ihan oikealta soitolta.
Tarkemmin ottaen kyseinen kierto menee kohdallani vielä toistaiseksi enemmänkin näin: C
Am plonk G. Mutta vain toistaiseksi, eikä nytkään aina.
Tuolla yhdellä ja samalla kierrolla menee paitsi I Walked With a Zombie, myös esimerkiksi
Stand by Me ja Juicen ihana Marilyn. Ja pitkä litania muita. Ja sitten
melkein samalla kierrolla varustettuja on tietysti loputon määrä. Puhumattakaan vaikkapa siitä kappaleiden
joukosta, joissa tarvitaan vain E, A ja H.
tiistai 14. toukokuuta 2013
Rahalla saa onnea
Yleisesti ottaen kitaransoitto on tehnyt nivelrikkosormilleni pelkästään hyvää, mutta tänä aamuna herätessäni vasemman käteni nimetön oli noin 45-asteisessa koukkuasennossa ja pysyi siinä pitkälle aamupäivään, mitä se ei ole tehnyt pitkään, pitkään aikaan. Soittaminen ei tule tänään kysymykseen, joten lohduttauduin ostamalla läjän levyjä.
Melkein retkahdin ostamaan levyhyllyni parhaista CD-levyistä vinyylipainoksia, mutta pysyin lujana ja ostin ainoastaan sellaisia levyjä, jotka ovat minulle oikeasti uusia. Rahaa paloi jälleen järkyttävä määrä, mutta kuten Janne joskus sanoi, rahan vastineeksi saa tässä tapauksessa onnea, onneksi. Ja kuten levykaupan setä sanoi, kilohinta oli tällä kertaa mitä edullisin. Ja minähän olin tuossa viitisen vuotta lähes kokonaan ostamatta levyjä, joten kadotettu aika on saatava takaisin. Nyt on Crampsejä, Buzzcockseja, Duke Ellingtonia, John Faheyta ja Sidney Bechetiä. Kyllä nyt taas kelpaa.
Toinen, vähän erilaista onnentunnetta aiheuttava asia on tämä video, jonka katsominen ei maksa mitään. Siinä kerrotaan kaikkea kiintoisaa kitaran rakenteesta ja kitaroiden rakentamisesta. Suosittelen.
Melkein retkahdin ostamaan levyhyllyni parhaista CD-levyistä vinyylipainoksia, mutta pysyin lujana ja ostin ainoastaan sellaisia levyjä, jotka ovat minulle oikeasti uusia. Rahaa paloi jälleen järkyttävä määrä, mutta kuten Janne joskus sanoi, rahan vastineeksi saa tässä tapauksessa onnea, onneksi. Ja kuten levykaupan setä sanoi, kilohinta oli tällä kertaa mitä edullisin. Ja minähän olin tuossa viitisen vuotta lähes kokonaan ostamatta levyjä, joten kadotettu aika on saatava takaisin. Nyt on Crampsejä, Buzzcockseja, Duke Ellingtonia, John Faheyta ja Sidney Bechetiä. Kyllä nyt taas kelpaa.
Toinen, vähän erilaista onnentunnetta aiheuttava asia on tämä video, jonka katsominen ei maksa mitään. Siinä kerrotaan kaikkea kiintoisaa kitaran rakenteesta ja kitaroiden rakentamisesta. Suosittelen.
Tupla-Josef
Kuten edellisestä (ja vielä yhdestä sitäkin aiemmasta) postauksesta käy ilmi, olen soittanut viime aikoina loistokappaletta nimeltä Josef Josef. En kärsimättömällä googlauksella saanut helposti tietää kappaleen alkuperästä sen enempää, kuin että esimerkiksi Andrews Sisters -niminen yhtye on levyttänyt sen englanniksi nimellä Joseph Joseph. Tietääkseni varhaisin suomenkielinen versio on levytetty vuonna 1939 eli juuri Talvisodan kynnyksellä, ja asialla olivat silloin Harmony Sisters, ja myöhemmin sen levyttivät vielä ainakin Laila ja Ritva Kinnunen sekä tietysti Sielun Veljet sivuprojekteineen.
Englanninkielinen versio kertoo naisesta, joka odottaa kärsimättömästi heilansa Josephin kosivan. Suomenkieliset sanat taas menevät osapuilleen näin (muodossa on pientä variaatiota eri versioissa, mutta merkitys pysyy samana kaiken aikaa):
Kun ilta tummentuu ja tähdet kirkastuu,
Niin luokse neidon Josef silloin käy,
Mut noustes aamunkoi hän riensi kauas pois,
Nyt neidot murheissansa laulaa näin:
Oi Josef, Josef, muistatko kun kuljit maan halki etelästä pohjoiseen?
Sä neidot kaikki sylihisi suljit kuiskaten: "Näämme kohta uudelleen."
Mutta Josef, Josef, palannut et koskaan,
Sua neidot kaipaillen odottaa,
Niin kuin tähti taivahan aamun tullen katoaa,
Lailla tähden Josef rakastaa.
Ja tämän kappaleen nämä siveän näköiset naiset levyttivät vuonna 1939, vuonna, jona minun isoäitini täytti kuusi vuotta. Ja siitä tuli hitti. En usko, että yksikään kaupallinen amerikkalainen levy-yhtiö olisi suostunut julkaisemaan moista riettautta vuonna 1939, ja jos olisikin, se olisi luultavasti ollut skandaali. Tai ainakin tällainen käsitys minulla on englanninielisestä 1930- ja 1940-luvuista, saatan tietysti olla täysin väärässä. Kyllä Suomi on siisti maa. Tämän Josefin soinnut ovat muuten D-molli, A7, D7 ja G-molli.
Englanninkielinen versio kertoo naisesta, joka odottaa kärsimättömästi heilansa Josephin kosivan. Suomenkieliset sanat taas menevät osapuilleen näin (muodossa on pientä variaatiota eri versioissa, mutta merkitys pysyy samana kaiken aikaa):
Kun ilta tummentuu ja tähdet kirkastuu,
Niin luokse neidon Josef silloin käy,
Mut noustes aamunkoi hän riensi kauas pois,
Nyt neidot murheissansa laulaa näin:
Oi Josef, Josef, muistatko kun kuljit maan halki etelästä pohjoiseen?
Sä neidot kaikki sylihisi suljit kuiskaten: "Näämme kohta uudelleen."
Mutta Josef, Josef, palannut et koskaan,
Sua neidot kaipaillen odottaa,
Niin kuin tähti taivahan aamun tullen katoaa,
Lailla tähden Josef rakastaa.
Ja tämän kappaleen nämä siveän näköiset naiset levyttivät vuonna 1939, vuonna, jona minun isoäitini täytti kuusi vuotta. Ja siitä tuli hitti. En usko, että yksikään kaupallinen amerikkalainen levy-yhtiö olisi suostunut julkaisemaan moista riettautta vuonna 1939, ja jos olisikin, se olisi luultavasti ollut skandaali. Tai ainakin tällainen käsitys minulla on englanninielisestä 1930- ja 1940-luvuista, saatan tietysti olla täysin väärässä. Kyllä Suomi on siisti maa. Tämän Josefin soinnut ovat muuten D-molli, A7, D7 ja G-molli.
maanantai 13. toukokuuta 2013
Hei mä elän unelmaa!
Tänään on ollut sellainen päivä, että voisin mennä seuraavaksi baariin huutamaan tämän kirjoituksen otsikkoa ääneen. En kuitenkaan aio tehdä sitä, en ainakaan tänään.
Olen tehnyt koko päivän kotona sellaisia töitä, joista pidän kovasti, ja aina tauoilla soittanut kitaralla kaikkia niitä mahtavia biisejä, jotka nyt ovat olleet opeteltavina, ja vähän muitakin. Koska en mitä ilmeisimmin saakaan aikaan niitä yksittäisiä postauksia, jotka näin hienoille biiseille tietysti kuuluisivat, teen niistä nyt listan. Siten sitten muistan, mitä soitin silloin keväällä 2013, kun opin vaihtamaan sointuja niin nopeasti, että pystyin soittamaan jo monia kappaleita oikeassa tempossa ilman soinnunvaihtotaukoja. Tämänhetkiset kappaleeni ovat:
Smelly Cat
I Walked with a Zombie
Mrs. Robinson
Josef Josef
Puhtoinen lähiöni
California Dreamin'
Amalia
Itkisitkö onnesta
Unelmia ja toimistohommia
Hallelujah
Petroskoi
Paratiisi
Wish You Were Here
Hey Jude
TV Set
Emma
Blowing in the Wind
Matkalla Motowniin
Toiset on luotuja kulkemaan
Kaikki edellä mainitut eivät sentään tulleet vappuaattona kotitehtäväksi, mutta aika iso osa kuitenkin. Tänään sain tehtäväkseni soittaa kaikkien edellisten Stand by me:tä ja Teenage kicksiä C-duurista ja selvittää (netistä katsomatta), miten ne menisivät D-duurista, joka on Teenage kicksin alkuperäinen sävellaji. Niin ja tupla-Josefiin sain kivemman kompin, kuin se vanha, jonka olin kaiken lisäksi viikon aikana onnistunut unohtamaan (ja niin oli Jannekin).
Kitaratunnin jälkeen kävelin mäkeä alas kotia kohti. Torin laidalla oli mies, joka soitti mankasta Abban Winner Takes It All:ia niin kovaa, että koko kortteli raikasi. Tämä oli kolmas kerta, kun näin tapahtui. Tänään kappale oli vielä ihan samassa kohdassa kuin vappuaattona. Ehkä elänkin unelman lisäksi elokuvaa.
Olen tehnyt koko päivän kotona sellaisia töitä, joista pidän kovasti, ja aina tauoilla soittanut kitaralla kaikkia niitä mahtavia biisejä, jotka nyt ovat olleet opeteltavina, ja vähän muitakin. Koska en mitä ilmeisimmin saakaan aikaan niitä yksittäisiä postauksia, jotka näin hienoille biiseille tietysti kuuluisivat, teen niistä nyt listan. Siten sitten muistan, mitä soitin silloin keväällä 2013, kun opin vaihtamaan sointuja niin nopeasti, että pystyin soittamaan jo monia kappaleita oikeassa tempossa ilman soinnunvaihtotaukoja. Tämänhetkiset kappaleeni ovat:
Smelly Cat
I Walked with a Zombie
Mrs. Robinson
Josef Josef
Puhtoinen lähiöni
California Dreamin'
Amalia
Itkisitkö onnesta
Unelmia ja toimistohommia
Hallelujah
Petroskoi
Paratiisi
Wish You Were Here
Hey Jude
TV Set
Emma
Blowing in the Wind
Matkalla Motowniin
Toiset on luotuja kulkemaan
Kaikki edellä mainitut eivät sentään tulleet vappuaattona kotitehtäväksi, mutta aika iso osa kuitenkin. Tänään sain tehtäväkseni soittaa kaikkien edellisten Stand by me:tä ja Teenage kicksiä C-duurista ja selvittää (netistä katsomatta), miten ne menisivät D-duurista, joka on Teenage kicksin alkuperäinen sävellaji. Niin ja tupla-Josefiin sain kivemman kompin, kuin se vanha, jonka olin kaiken lisäksi viikon aikana onnistunut unohtamaan (ja niin oli Jannekin).
Kitaratunnin jälkeen kävelin mäkeä alas kotia kohti. Torin laidalla oli mies, joka soitti mankasta Abban Winner Takes It All:ia niin kovaa, että koko kortteli raikasi. Tämä oli kolmas kerta, kun näin tapahtui. Tänään kappale oli vielä ihan samassa kohdassa kuin vappuaattona. Ehkä elänkin unelman lisäksi elokuvaa.
Yhdessä soittamisesta
Eräs muusikko kirjoitti hiljattain twitterissä, että kaikkien ihmisten pitäisi elämänsä aikana saada soittaa bändissä. Olen vahvasti samaa mieltä. Yhdessä soittamisessa ja laulamisessa on jotain, joka tekee ihmiselle valtavan hyvää.
Meillä oli eilen pitkästä aikaa sellaiset bänditreenit, jossa emme hinkanneet 3.30:tä. Soitimme ja lauluimme kaikkea mukavaa, ja erityisesti California Dreamingiä, joka onkin sitten soinut tänään päässä kaiken päivää. Siitä tulee vielä hyvä.
Meillä oli eilen pitkästä aikaa sellaiset bänditreenit, jossa emme hinkanneet 3.30:tä. Soitimme ja lauluimme kaikkea mukavaa, ja erityisesti California Dreamingiä, joka onkin sitten soinut tänään päässä kaiken päivää. Siitä tulee vielä hyvä.
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Äitienpäivän aaton plonkuttelua
Kävin tänään katsomassa Capilotractées-nimisen esityksen
Cirkossa. Kirjoitin siitä perusteellisemmin Mari-tädin lokissa, mutta täälläkin
on pakko kertoa, miten onnessani olin, kun lavalle ilmestyi heti alkun nainen,
kitara, toinen nainen ja ukulele: olin todella onnessani. Kun nämä kaksi
kauniisiin mekkoihin ja korkokenkiin pukeutunutta naista
roikkuivat hetkeä myöhemmin hiuksistaan katossa, soittivat samalla sähkökitaraa
ja bassoa ja pomppivat ja ankkakävelivät (tähän tyyliin)
ilmaa pitkin poikin, olin pakahtua. En ole varma, olenko koskaan nähnyt mitään
niin siistiä. Minun on nähtävästi pakko kasvattaa pitkät hiukset, jotta voin
tehdä samoin. Sitä ennen minulla on hyvä tekosyy hankkia uusi paitamekko, ja
ehkä kengätkin.
Heti kotiin päästyä oli välittömästi pakko päästä
soittamaan. Ilokseni huomasin, että mieheni
Juhan (eli Juha-sedän) kitara Sunnuntai (tuttavallisemmin Nunnu) istuskeli
valmiiksi sohvalla soitetun ja tyytyväisen näköisenä. Pari Mrs. Robinsonia myöhemmin Juha itsekin ilmestyi paikalle
ja ryhtyi soittamaan ehkä parasta äiti-aiheista kappaletta ikinä, joka on tietysti
Leevi and the Leavingsin Matkalla Motowniin. Soitimme sitten sitä yhdessä aika
pitkään, ja ai että, oli kivaa.
Sunnuntai on vielä varsin uusi perheenjäsen (se täyttää ensi
viikolla kuukauden) ja Juha vielä minuakin tuoreempi kitaransoiton harrastaja, joten
pääsimme oikeastaan vasta nyt ensimmäistä kertaa soittamaan kunnolla yhdessä. Juha
on tosin suhteessa harjoituksen määrään suorastaan ärsyttävän hyvä soittamaan,
ja pelkäänkin pahoin, että hän soittaa aivan pian paremmin kuin minä, vaikka
harjoittelisin miten paljon hyvänsä. Mutta ehkä minulle tekee hyvää yrittää
ymmärtää, ettei se olekaan minulta pois.
Äitienpäivän kunniaksi linkki, jonka takaa löytyy laulu eräästä huippuhäiskästä, nimittäin äiskästä. Hyvää
äitienpäivää kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)