Coumbite, osa 2

Enpä ole pariin päivään juuri muuta tehnytkään, kuin soittanut Coumbitea. En käsitä miten se voikin kuulostaa niin kauniilta jopa minun tämänhetkisenä versionani, joka käsittää laskujeni mukaan noin kolmasosan koko kappaleesta sekä monia virheitä, taukoja, udelleenaloituksia ja sihahduksia, joista on siisteimmillään erotettavissa sanat eiku ja äh.

Nyt kun se alkaa kutakuinkin jo muistuttaa itseään minunkin versionani, Coumbiten soittaminen tuottaa ajoittain varsin narsistista mielihyvää - MINÄ soitin tuon juuri, tuo ääni kuului MINUN kitarastani. Olenpas taitava. Minä! Kuitenkin paljon, paljon enemmän on niitä hetkiä, kun humpsahdan joko soitto- tai harjoitteluflow'hun ja katoan sinne. Välillä jopa unohdan kiroilla.

Harjoitteluflow

Juuri kun pääsin sanomasta, ettei ole mitään syytä treenata, aloinkin yhtäkkiä oikein kunnolla treenata.

Ryhdyin soittamaan Dave Brubeckin kappaletta Take Five (tarkemmin ottaen sen sointusäestystä), ja sen kanssa päässäni naksahti aivan ennen kokemattomalla tavalla: yhtäkkiä halusinkin vain harjoitella, harjoitella ja harjoitella. Soittamisesta ei niinkään voi puhua johtuen tavasta, jolla olen tätä kappaletta harjoitellut, nimittäin junnaamalla aina yhtä hyvin lyhyttä kohtaa niin kauan, että se alkaa sujua, ja sitten yhdistelemällä näitä oppimiani osasia toisiinsa. Olen tietysti myös noudattanut Eric Skyen neuvoa ja treenannut paljon niin, että teen samalla jotain aivan muuta, kuten katson televisiota. Myös kirjan lukeminen sujuu suorastaan hämmentävän hyvin samalla, blogikirjoitusten lukemisesta nyt puhumattakaan. Ihan niin pitkälle en ole vielä päässyt, että pystyisin laittamaan ruokaa tai kirjoittamaan samaan aikaan, kun vaihdan maanisesti Em:sta Hm7:aan. Tästä on kulunut reippaasti yli kuukausi, en vieläkään osaa Take Fivea kunnolla, mutta se ei haittaa yhtään, koska sitä on niin hauska harjoitella. Ihmeellistä.

Ei ilmeisesti ollut hullumpikaan idea kirjoittaa tänne Coumbiten aiheuttamasta raivosta, sillä tänään kaikki raivo on ollut tipo tiessään. Ja kas, Coumbitea on yhtäkkiä aivan ihana soittaa ja treenatakin, vaikka osaamiseen on edelleen todella, todella pitkä matka.

Loppuun vielä varsin lystikäs kitaraversio Take Fivesta: http://www.youtube.com/watch?v=zGZUy-DW7A4.

Oi sentään ja ah!

Eilen opin, että on olemassa tällainen sivusto, jossa voi kuluttaa aikaa aivan loputtomiin:

http://www.tonepedia.com/

Kyseessä on sivusto, jossa on muun muassa tietoa erilaisista kitaroista ja suuri määrä kitaroiden ääninäytteitä. Mainitsinko jo, että tällä sivustolla voi kuluttaa aikaa aivan loputtomiin?

Coumbite

Olen nyt reilun viikon ajan soittanut Frantz Casseuksen kappaletta Coumbite, joka on täydellinen esimerkki siitä, miksi juuri kitara on minun soittimeni. Monia, monia muitakin esimerkkejä on, ja lisää voisi tietysti keksiä aivan loputtomiin. Kuitenkin Coumbite edustaa - tietysti monien, monien muiden ohella - juuri sellaista musiikkia, joka osuu jonnekin syvälle olemukseni kerroksiin ja jollaista olen koko ikäni halunnut osata soittaa. Tässä on tietysti syy myös siihen, että haluan soittaa ennen kaikkea nailonkielistä kitaraa. Tuntuu myös erityisen hauskalta soittaa ensimmäistä kertaa nuoteista, joita olen tässä samalla opetellut vähitellen lukemaan. Olen aina hiukan halveksinut nuottienlukutaitoa ja tietenkin salaa halunnut osata. 

Coumbite on uskomattoman kaunis kappale ja todella pirullinen soitettava. Olen alun alkaen ymmärtänyt, että se on minulle melkoinen haaste, niin kuin se onkin. Mutta vaikean opittavan siitä tekeekin yllättäen se, että se tuntuu yllättävän helpolta, ainakin näin alussa. Tämä tietysti johtaa siihen, että olen jatkuvasti raivoissani itselleni siitä, etten osaa, ja raivo tietenkin häiritsee ikävästi keskittymistä. Onneksi se kuulemma vaikeutuu huomattavasti loppua kohti.

P.S: Paras tähän mennessä kuulemani versio Coumbitesta on Marc Ribot'n, jota en valitettavasti ole ainakaan tähän mennessä löytänyt mistään päin internetiä. Suosittelen.

Paluu

Paluu Marista oli sekä haikea että vaikea - olisin hyvin voinut jäädä Joškar-Olaan opiskelemaan marilaisia kansantansseja ja lauluja ja soittelemaan kitaraa paikallisten muusikoiden kanssa vielä joksikin aikaa, vaikkapa vuodeksi tai pariksi. Vaan onneksi kotona odotti monien muiden Marissa kaipaamieni ohella kitaratunti poikineen (vieläpä heti kotiinpaluuta seuraavana päivänä) ja vaikka mitä muutakin mukavaa musiikkiinkin liittyvää. Olen muun muassa matkani jälkeen oppinut, että Helsingissäkin on täysin mahdollista mennä puistoon soittamaan kitaraa ja että kitara kulkee kovassa kotelossa turvallisesti lentokoneen ruumassa esimerkiksi Ranskaan ja takaisin.

Marilaisesta musiikista voisi kirjoittaa loputtomasti, jos osaisi. Sanonpahan vain, että pidän siitä oikein kovasti, ja haluan tutustua siihen paremmin.