Kieliä ja lahjakkuuksia

Olen viime aikoina ruvennut varovaisesti opastamaan kitaransoitosta kiinnostuneita ystäviäni kitaran pariin. Olen myös opettanut muutaman vähän taitavammankin kitaristin vaihtamaan itse kitaransa kielet - taito, jonka lopulta yllättävän harva pidempäänkään soittanut tuntuu osaavan.

Hiljattain sain varsin erikoisen pyynnön: soittotaidoistani (ja niiden puutteesta) erittäin tietoinen ystäväni pyysi minua pitämään aivan suoranaisen kitaratunnin. Nyt minulla on siis sovittuna kitaratunti, jossa minä olenkin yllättäen opettajan roolissa. Varsin vitsikästä ja tietysti myös erittäin imartelevaa. Onneksi kuitenkin opetan ammatikseni ihmisiä käyttämään suomen kieltä, joten minulla on jonkinlaisia valmiuksia rakentaa aivan toisenlainen kielitunti. 

Tänäänkin pääsin hiukan opastamaan kitaran kielten pariin, kun lapsuudenystäväni tuli kitaroineen kylään. Olin ymmärtänyt, että kyseessä olisi jokin vanha, vuosikausia kellarissa homehtunut romu, mutta ystäväni kitara onkin mitä somin uudehko nailonkielinen Landola, joka soi uudet kielet saatuaan erittäin kauniisti. Mikä parasta, se sopii ystäväni syliin aivan täydellisesti. Opetin hänelle Emman, eikä aikaakaan, kun hän osasi jo ulkomuistista sekä tarvittavat soinnut että hieman kappaleen melodiaakin. Aika hyvin naiselta, joka on viimeksi soittanut kitaraa koulun musiikintunnilla pitkälle toistakymmentä vuotta sitten.

Moni muukin viime aikoina meillä kitaraa varovaisesti soitellut henkilö (joihin kuuluu muun muassa Mari-tädin lokin lukijakunnalle tuttu Guljani) on osoittautunut kateutta herättävän lahjakkaaksi. Myös rakas aviomieheni (joka Juha-setänäkin tunnetaan) on suorastaan hermojaraastavan lahjakas kitaransoittaja - hän viettää kitaransa parissa murto-osan siitä ajasta, jonka minä vietän omani seurassa, ja on aloittanut soittamisen vähän minun jälkeeni, mutta soittaa silti aivan yhtä hyvin kuin minä. Coumbitea hän ei onneksi osaa ollenkaan, ainakaan vielä. Minun on jatkuvasti hoettava itselleni, ettei toisen nopea kehitys ole minulta millään tavalla pois, mutta silti välillä tuppaa ottamaan päähän.

Kaikkien näiden orastavien kitaralahjakkuuksien keskellä minua kuitenkin lohduttaa tieto, jonka olen oppinut monen muun lajin parissa puuhatessani: kun haluaa oppia jonkin asian, lahjakkuutta paljon tärkeämpiä ominaisuuksia ovat into ja sinnikkyys. Erilaisissa opettelua vaativissa lajeissa parhaita tulee lopulta yleensä innokkaista keskinkertaisuuksista. Mikäli tämä pätee myös kitaransoittoon, minun ennusteeni on oikein hyvä.

Loppuun linkki erään tutun nuoren pianisti- ja säveltäjälahjakkuuden soundcloud-sivuille. Mikaelin musiikki tuo erittäin hyvällä tavalla mieleen Amélie-soundrackin säveltäjä Yann Tiersenin musiikin, mutta on kuitenkin jotain aivan muuta: kaunista, kuulasta ja kaikesta leikkisyydestään huolimatta lopulta erittäin vakavaa. Ja ihastuttavan monikielistä: Mikael on Suomen lisäksi viettänyt paljon aikaa ainakin Ranskassa ja Portugalissa, ja se kuuluu ja näkyy kappaleiden kielivalintojen viehättävänä monipuolisuutena. Kielisoittimia on kyllä valitettavan vähän, mutta se annettakoon anteeksi.

My oh my, what a wonderful day!

Jostain syystä tuntuu olevan niin, että hyvässä musiikissa soi useammin suru kuin ilo. Iloisuus lipsahtaa hyvin helposti pirteydeksi tai pahimmassa tapauksessa reippaudeksi. Eihän sellaista jaksa ihminen kuunnella.

Tänään kuulin pitkästä aikaa itselleni täysin uuden, aivan röyhkeän iloisen kappaleen, jota en ensi kuulemalta inhonnut, nimittäin Allman Brothersin kappaleen Blue sky.

Kappaleen sanat ovat vanhalle kunnon amerikkalaiselle tsippadiduudaa-perinteelle suorastaan kuvottavan uskolliset:

Walk along the river, sweet lullaby, it just keeps on flowing,
It don't worry 'bout where it's going, no, no.
Don't fly, mister blue bird, I'm just walking down the road,
Early morning sunshine tell me all I need to know

You're my blue sky, you're my sunny day.
Lord, you know it makes me high when you turn your love my way,
Turn your love my way, yeah.

Good old sunday morning, bells are ringing everywhere.
Goin' to Carolina, it won't be long and I'll be there

Sinisen taivaan nimellä kulkevia kappaleita on populaarimusiikin historiassa tehty sellaset määrät, etten ensin uskonut, etteikö Allman Brothers olisi vain valinnut jotakin näistä kappaleista ja sovittanut sitä omalla tavallaan, mutta ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole. 

Allman Brothersinkin sinitaivaassa kaikki on hyvin, aurinko paistaa, joki virtaa, genressä alati toistuva lintuherra suorastaan mainitaan nimeltä. Kuten osavaltion nimestäkin voi päätellä, varsinkin levyversio sujahtaa varsin somasti kantrimusiikin genreen. Kuitenkin esimerkiksi tämä liveversio on jo paljon hankalampi mahduttaa kyseiseen lokeroon.

En oikein ymmärrä mistä johtuu, ettei tämä Blue Skies aiheuta minussa samaa ällötysreaktiota, jonka esimerkiksi tuo yllä linkkaamani Sinatra aiheuttaa välittömästi. Veikkaukseni on, että syynä on jälleen kerran kitara, tai tarkemmin ottaen kaksi.

Susan Piverin sanoin:

"partway through, a second guitarist joins the first and they begin to play together. With no effort, they find each other and play in tandem and off each other, one sweeter and the other fuzzier, totally separate and completely joined. At 2:27 they say hi and at 4:11 they say bye and in between they have a loping, endless, easy companionship. Friends. You might expect that two guitarists would “duel” or try to outdo each other, but not Dickey and Duane. They fall into each other and that falling outdoes me every time"

Coumbite, osa 3

Tänään kävimme kitaratunnilla läpi uusista osista viimeisen. Se on siis nyt siinä, ei tarvitse enää kuin oppia soittamaan sekä uusi osa että koko kappale! Helppoa kuin mikäkin, etenkin, kun jokainen aiemminkin opituista osista tuottaa edelleen vaikeuksia. 

Piristin tänään itseäni kuuntelemalla suunnilleen kaikki youtubesta löytämäni versiot kyseisestä kappaleesta. Suurimmassa osassa asialla on teknisesti erittäin taitavia kitaristeja (joskus jopa kuuluisia klassisen musiikin ammattilaisia), jotka tiluttavat kappaleen läpi sellaisella nopeudella, ettei alkuperäisestä sävellyksestä jää henkiin mitään, saati sitten, että jäisi minkäänlaista tilaa tulkinnalle. Kamalaa kuultavaa, ja samalla aivan hykerryttävää.

Saatan olla päästäni aivan vialla, mutta väitän silti, että soitan Coumbiten jo nyt paremmin kuin suurin osa edellä mainitusta teknisistä virtuuoseista. Ainakin silloin, kun ainoana kuulijana olen minä itse.

Musiikin teoriasta

Yksi parhaista asioista kitaransoiton aloittamisessa on ollut itse soittamisen lisäksi se, että olen vähitellen alkanut ymmärtää musiikin teoriaa. Nykyään esimerkiksi ymmärrän, mitä tarkoittaa sävellaji ja miten sitä voi halutessaan vaihtaa. En enää putoa täysin kärryiltä, kun ihmiset ympärilläni alkavat syystä tai toisesta muistella lapsuutensa teoriatuntien sisältöjä (mitä tapahtuu elämässäni yllättävän usein). Tämä laulu ei ole enää täyttä hepreaa.

Toisin sanoen tänä vuonna 2013 on tuntunut aika pitkälti samalta, kuin aloittaessani ruotsin opiskelun 13-vuotiaana: koko elämäni ajan ympärilläni puhuttu salakieli ei ollutkaan enää salakieli, vaan lopulta varsin helppo kieli*, johon oli erittäin mahdollista päästä sisään ja vieläpä varsin nopeasti. Kokemus on sanalla sanoen voimauttava, niin vähän kuin tuosta sanasta pidänkin. 

*Kielten helppous ja vaikeus on tietenkin hyvin subjektiivista ja riippuu monista seikoista. Ruotsi oli minulle helppoa luultavasti juuri siksi, että olin kuullut sitä varsin paljon koko siihenastisen elämäni ajan, ja siksi, että osasin jo englantia, joka sattuu olemaan ruotsin lähisukulainen. Musiikin teorian kieli taas on kielenä lapsellisen yksinkertainen, jos sitä verrataan mihin tahansa luonnolliseen kieleen (kuten vaikkapa ruotsiin, englantiin tai viroon).

Makes me happy

Minulta oli viritysmittari melkein viikon, mutta tänään löysin sen riemukseni villatakkini hihasta. Tässä välissä olen ehtinyt huomata, että kitaran virittäminen ilman mittareita sujuu yhä paremmin ja nopeammin.