Tädin korva kehittyy

Viime aikoina olen yleensä ennen soittamista huvikseni yrittänyt hetken aikaa virittää kitaran korvakuulolta ennen viritysmittariin tarttumista. Kuluneen viikon aikana olen saanut kielet monta kertaa täysin tai lähes täysin vireeseen jo ennen mittaria. Muuten kitara on ollut mittarin mukaan täysin vireessä, mutta kerran mittari näytti jokaisen kielen olevan parisenkymmentä hertsiä ylävireessa, toisin sanoen kaukana konserttivireestä mutta kuitenkin täysin vireessä suhteessa omaan itseensä. Hyvin, hyvin tyydyttävää.

Musiques du monde

Olen kahden vuorokauden sisään päässyt kahdelle (tai oikeastaan peräti kolmelle) aivan mahtavalle keikalle.

Näistä aikajärjestyksessä ensimmäinen oli ihanan Tonoksen mielettömän monipuolinen konsertti, jossa matkattiin Kreikasta Kiinaan pitkin Silkkiteitä. Kappaleita oli lähes jokaisesta maasta matkan varrelta.

Seuraavaksi pääsin Tavastialle, jossa pääesiintyjänä oli mielettömän taitava ja muutenkin mainio aavikkobluesartisti Bombino. Ennen Bombinoa esiityi Faarao Pirttikangas, jonka olin nähnyt puolisen vuotta sitten levynjulkaisukeikalla. Tiesin odottaa loistavaa musiikkia ja hyviä esiintyjiä, mutta odotukseni ylittyivät silti täysin. Faarao oli monin verroin parempi kuin edellisellä näkemälläni keikalla, levystä nyt puhumattakaan. Ja se edellinenkin keikka oli todella hyvä.

Bombinoa kuvaamaan keksin vain yhden sanan, ja se on huikea. Pidän näköjään kovasti yhtyeistä, jotka koostuvat pelkästään kielisoittimista ja rummuista.

Yleensä hyvää kaukaa tulevaa musiikkia kuunnellessa minut valtaa kaukokaipuu ja voimakas halu matkustaa musiikin ja tanssin perässä milloin mihinkin. Tällä kertaa vain virnistelin onnellisena, koska aion hyvin pian tehdä juuri niin - matkustan vuodenvaihteessa Burkina Fasoon kolmeksi viikoksi opiskelemaan musiikkia ja tanssia. Aiheesta seurannee postaus jos toinenkin. 

Ilokki ja surukki

Olen nyt muutaman päivän ajan soittanut ja laulanut pitkästä aikaa riipaisevan kaunista marilaista kappaletta юмынӱдр (ääntyy osapuilleen [jumonydör]). Se kertoo siitä, miltä tuntuu, kun rakastettu ihminen on toisen kanssa. 

Jumonydörin ansiosta olen jälleen muistanut, miten ihana ja kummallinen kieli mari onkaan. Esimerkiksi morsiushuntu on mariksi вӱргенчык, kirjaimellisesti veriliina tai kupariliina - sanasta veri johdettu sana вӱргенe, joka tarkoittaa kuparia. Kuparin ja veren värien yhtäläisyys on kenties selvä, mutta miksi morsiushuntu? Voi hyvin olla, että perinteinen marilainen morsiushuntu on punainen, mutta laulun naisella on päässään ош вӱргенчык, eli valkoinen veriliina.

Jumonydörin sävellaji on molli. Mollisointujen ja duurisointujen eroa tunnetusti tapana luonnehtia niin, että mollisointu kuulostaa surulliselta, duuri iloiselta. Olin viime viikolla kuuntelemassa yhtyettä nimeltä Talvikki & Kemppi, jotka esittivät kappaleen, jonka nimessä esiintyi sana surukki (en harmi kyllä muista kappaleen nimeä tarkemmin), jonka voisi mieluusti ottaa käyttöön meille suoraan ruotsista tulleen sävellajin nimen sijaan. Duuri olisi sitten vastaavasti ilokki. Mari-täti hyväksyy ja suosittelee. 

Jäin kuitenkin miettimään surukkisointujen surullisuutta ja ilokkisointujen iloisuutta. Olen kyllä mielestäni aina ymmärtänyt, mitä luonnehdinnalla tarkoitetaan. Minua on kuitenkin yhtä kauan hämmentänyt, että surukissa kulkevia kappaleita pidetään automaattisesti ilokkikappaleita surullisempina. Iloisuus ja surullisuushan syntyvät hyvin monesta tekijästä. Klassinen esimerkki tästä on kansansävelmä Kalliolle kukkulalle ja Kaj Chydeniuksen samannimminen kappale, jossa on samat sanat. Ensimmäinen on mollissa ja toinen duurissa, mutta kumpi kuulostaa surullisemmalta? 

Aaltojen alta

Olen parin päivän ajan soittanut PMMP:n kappaletta Tässä elämä on, joka ei ole minulle ennestään erityisen tuttu (kuten ei kyseinen yhtye muutenkaan, häpeä kyllä).

Tänä yönä heräsin syystä tai toisesta kolmen tunnin yöunien jälkeen murehtimaan omaa kallista elämääni, ja kyseinen kappale alkoi soida päässä tauotta. En keksi mitään rasittavampaa kuin valvoa sängyssä aamuyöllä niin, että päässä soi hyvin vajavainen versio vieraahkosta kappaleesta, joten päästin itseni piinasta ja nousin kuuntelemaan sitä ja muutakin PMMP:tä.

En meinaa päästä yli kappaleen sanoista enkä siitä, että olen kuullut 8-vuotiaasta tytöstä, joka osaa ne ulkoa (toisaalta on tässä maailmassa 8-vuotiaalle tarjolla monia huonompiakin suosikkikappaleita, monet omat lapsuuden suosikkini mukaan lukien). Minua pitävät otteessaan päässä ennen kaikkea kertosäkeen sanat, joiden soisin tuntuvan paljon vähemmän osuvilta. 

Kitara mukaan töihin

Tänään tavalliseen töihinlähdön aikaan minua väsytti ja masensi. Teki vain mieli jäädä kotiin soittamaan kitaraa, joten ratkaisin ongelman ottamalla kitaran mukaan töihin. Opetan ammatikseni suomea aikuisille maahanmuuttajille, joten kitara työpaikalla ei ole niin mahdoton asia kuin äkkiseltään saattaisi kuvitella.

Olimme juuri puhuneet Juice Leskisestä, kuunnelleet Syksyn säveltä ja käyneet läpi sen sanoja, joten kappalevalinta oli helppo. Oppilaitoksessamme on lisäksi mukavat tilat, jotka ovat lisäksi näin iltaisin vielä melko tyhjillään. Pystyin järjestämään yhteen soppeen varsin kodikkaan nuotiopiiritunnelman (tulta en sentään sytyttänyt mihinkään, mutta himmensin valoja ja järjestin mukavia istuimia sopiviin paikkoihin).

Soitin ja lauloin kappaleen ennen tuntia kertaalleen läpi. Se meni tavattoman huonosti, ja niinpä alkoi jännittää aika tavalla (jännitti toki jo muutenkin). Kun opiskelijat saapuivat paikalle ja näkivät minut kitaroineni, heidän reaktionsa ja ilmeensä olivat sellaiset, että jännitykseni suli pois saman tien - koko porukka oli välittömästi innoissaan ja mukana juonessa.

Tiesin etukäteen, että joukossa on hyviä laulajia, mutten olisi mitenkään osannut odottaa, miten hyvin ja vaivattomasti koko ryhmä pystyi oppimaan sanat ja sävelen miltei lennosta ja laulamaan mukana. Ääntämisongelmatkin katosivat, kun opiskelijat keskittyivät laulamaan täysillä. Odotinkin, että meillä olisi hauskaa, mutten ikinä olisi osannut odottaa, että saisimme aikaan jotain näin kaunista.  

McGeen Bobby ja minä

Olin noin 12-vuotias, kun isäni muisti pitkästä aikaa Janis Joplinin. "Tää sun täytyy kuulla", hän sanoi, ja laittoi levylautaselle Pearl-levyn ja asetti neulan B-puolen toisen raidan kohdalle. Kyseinen raita on tietysti Janisin loistoversio Kris Kristoffersonin klassikkokappaleesta Me and Bobby McGee, ja minä olin tietysti välittömästi aivan myyty. Tuosta hetkestä alkaneen ensimmäisen Bobby-kauteni jälkeen elämässäni on säännöllisin väliajoin ollut jaksoja, jolloin sitä on tullut kuunneltua uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, sekä laajempia Pearl-kausia, jolloin soitossa on ollut koko levy.

Nyt viimeisen viikon ajan olen soittanut kyseistä kappaletta levysoittiminen sijaan kitaralla. Tavallaan se on hyvin helppo soitettava, ja sitten kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin haastava, etenkin, jos haluaa laulaa mukana, ja minähän haluan. Nyt se taitaa kuitenkin olla aika pitkälti opittu: soitin sitä eilisellä kitaratunnillani, ja pystyin jopa jossain määrin laulamaan mukana. Tunnetustihan kitaratunnilla kaikki on aina hankalampaa kuin yksin kotona.

Elles sont belles et criminelles

Eilen olisi aivan ehdottomasti pitänyt tehdä kaikenlaista töihin, uraan ja arjen pyörittämiseen liittyvää, joten luonnollisestikin vietin lähes koko päivän musiikin parissa.

Soitin kitaralla ennen kaikkea Coumbitea, johon minulla on edelleen jonkinasteinen pakkomielle. Kävin pitkän puoleiseksi venähtäneellä kitaratunnilla soittamassa ennen kaikkea sitä, Me and Bobby McGeetä (vihdoin!) ja edellä mainittua Tietan valoa. Menin kotiin soittamaan lisää ja sovin itselleni laulutunnin.

Tämän kaiken jälkeen tein sen verran töitä, että vilkaisin sähköpostilaatikkoani, jossa on vaivaiset 761 lukematonta viestiä. Näistä avasin ainoastaan Tavastian uutikirjeen, jossa kerrottiin, että Anna Calvi esiintyy Tavastialla 18.3.2014 ja lipunmyynti alkaa tänään kello 9. Päätin viimein tutustua hänen musiikkiinsa tarkemmin . Calvi osoittautui paitsi huimaksi laulajaksi ja lauluntekijäksi (minkä jo tiesin), myös loistavaksi kitaristiksi.

Olen olen monesti harmitellut Jannelle (ja toki muillekin) sitä, että tiedossani on hyvin vähän hyviä naiskitaristeja. Olen nyt siis tästä myöhäisestä heräämisestäni hiukan katkera - tunneillamme on kyllä joskus mainittu Anna Calvi ja hieman kuunneltukin häntä, muttei koskaan ole tullut puhetta siitä, että hän soittaa kitaraa, ja hyvin soittaakin. Ehkä Janne on olettanut, että minä tiedän jo? Toisaalta parempi parempi myöhään kuin ei.
 
Calvin äänen, kitaransoiton, läsnäolon ja yleisen olemuksen aiheuttamat kylmät väreet keskeytyivät hetkeksi, kun huomasin kellon olevan sen verran, että oli aika lähteä Malmitalolle katsomaan ihanaa Aino Vennaa ja tämän mainiota yhtyettä. Keikka oli hyvä ja kaikin puolin toimiva tapa saada pulssia ja hengitystä hieman tasaantumaan edellisen artistin jäljiltä.

Keikalta kotiin palattuani soitin vielä hieman kitaraa. Sitten silkkaa malttamatonta hölmöyttäni kuuntelin ja katsoin vielä vähän lisää Anna Calvia, mitä en todellakaan suosittele tehtäväksi juuri ennen muutenkin liian myöhäistä nukkumaanmenoa. Pulssi ei ole kunnolla tasaantunut vieläkään.

Se jokin

Viime päivinä en ole voinut niin kovin hyvin. Syksy alkoi hyvin intensiivisesti ja nyt tuntuu, että voimat ovat jälleen kerran varsin vähissä. Tänä aamuna heräsin siihen, että päässäni soi Maria Gasolinan upea käännösiskelmä Tietan valo. Siitä muistui mieleeni kyseisen yhtyeen muukin tuotanto, ja varsinkin albumi Se jokin, jolta Tietan valokin on peräisin. Kuuntelin sen läpi ja jaksoin sen ansiosta jääkaapin, jonka haju alkoi tuntua eteisessä asti. Teki niin hyvää.