Soittamisesta ja treenaamisesta

Olen viime viikot soittanut ennen kaikkea Päivänsädettä ja menninkäistä, tai tarkemmin ottaen sen melodiaa – tähän astihan kappaleen soittaminen on minun kohdallani tarkoittanut lähinnä sointuja ja komppaamista. Tosin jo aika kauan sitten opettelin soittamaan myös Emman melodiaa, joka alkaa nyt – noin neljän kuukauden soittamisen jälkeen – sujua.

Melodian opettelu on paljon hitaampaa ja tuskaisempaa puuhaa kuin sointusäestyksen opettelu. Tämä tietysti johtuu osin siitä, että olen tehnyt edellistä paljon, paljon vähemmän kuin jälkimmäistä. Mutta tekemisenä yksittäisten äänien saaminen ulos kitarasta on joka tapauksessa luonteltaan aivan erilaista puuhaa kuin präm präm präm, plonk plonk, präm. 

Näin ollen olen miettinyt viime aikoina harjoittelemista. Eräs musiikkipedagogiystäväni on sitä mieltä, että on syytä harjoitella keskittyneesti: kappaleen saa hänen mukaansa parhaiten sisäistettyä niin, että keskittyy täysillä tekemäänsä. Näin kappaleen soittamiseen vaadittavat liikkeet muuttuvat automaattisiksi paljon nopeammin kuin silloin, jos niitä lähtee harjoittelemaan mekaanisen toiston kautta ilman, että mieli on mukana. Toista ääripäätä edustaa kitaristi Eric Skye, joka korostaa nimenomaan aivottoman, mekaanisen harjoittelun merkitystä. Hän kehottaa laittamaan elokuvan pyörimään ja tekemään harjoiteltavaa asiaa uudelleen ja uudelleen, sen kummemmin ajattelematta – tärkeintä on toistojen määrä ja se, että viettää harjoiteltavan asian parissa paljon aikaa.

Molemmissa lähestymistavoissa on epäilemättä puolensa, mutta ainakin minun kohdallani niitä yhdistää eräs ylitsepääsemätön ongelma. Aina, kun istun kitaran kanssa alas joko harjoitellakseni keskittyneesti tai tehdäkseni määrättömän määrän aivottomia toistoja, minulle tulee tunne, joka on tyhjentävästi kuvattavissa yhdellä ainoalla sanalla. Se tunne on vitutus. Sekä keskittyneessä harjoittelussa että aivottomissa toistoissa on tavoite, ja se tavoite on kappaleen oppiminen. Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka helposti alkavat suorittaa kaikkea tekemäänsä, ja näin käy etenkin silloin, jos tekemisellä on tavoite. Ja suorittaessa taas alkaa yleensä ennemmin tai myöhemmin vituttaa. Yleensä ennemmin.

Soittamisessa parasta on, että se on tekemistä vailla tavoitteita. Totta kai haluan tulla paremmaksi soittajaksi ja tietenkin haluan oppia soittamani kappaleet mahdollisimman hyvin. Mutta se ei ole soittamisen perimmäinen syy: soitan, koska haluan soittaa, ja soittaminen on ollut itsessään ihanaa ensimmäisestä plonk-äänestäni lähtien. En oikeastaan tiedä, miksi niin on. Ehkä siksi, että soittaessa mieli ja ruumis ovat hetken samassa paikassa, ja tunnetustihan ihminen rentoutuu silloin, kun näin käy. 

Vaikka rentoutuminen ei ehkä yksin katakaan soittamisen ihanuutta, on se kuitenkin tärkeä osa soittamista ja sitä iloa, jonka soittaminen minulle tuottaa. Tavoitteellisen harjoittelun ongelma on, että se ainakin minun kohdallani tuppaa hävittämään rentouden: kun soitolla on jokin selkeä tavoite, vaikkapa nyt se, että F-duuri soi kunnolla, niin soimaton F-duuri (eli se kuuluisa plonk) ei enää kelpaakaan. Seurauksena on turhautuminen niin kauan, kuin kitarasta edelleen kuuluu plonk (eikä vaikkapa präm). Sitten, kun plonkit ovat vihdoin kuukausien turhautuneen hinkkauksen tuloksena muuttuneet prämeiksi, on kiikarissa jo jokin uusi tavoite, joka vie ilon siitä, että on vihdoin saavuttanut joka kerta soivan F-duurin. 

Ei siis ole oikeastaan mitään syytä treenata. On syytä soittaa.  

Levylainoja

Minulla on ollut kitaratuntieni yhteydessä tapana pyytää (ja saada) Jannelta levyjä lainaksi, ja toisinaan Janne lainaa minulle kitaratuntien yhteydessä levyjä ilman, että minun tarvitsee niitä erikseen pyytää. Tällä ja viime viikolla minulla on ollut lainassa Dead Moonin Nervous Sooner Changes ja Bluesoundsin Black. Dead Moonin pyysin, Bluesoundsin sain pyytämättä.

 

Laitoin Nervous Sooner Changesin soimaan heti kahden viikon takaisen kitaratunnin jälkeen, ja olen kuunnellut sitä siitä lähtien jokaisessa musiikinkuunteluun sopivassa raossa (joita on ollut harmillisen vähän). Levy on hykerryttävää yhdysvaltalaista räminärokkia 90-luvun puolestavälistä, jota voi kuunnella melkein milloin vain. Se myös aika ajoin kuulostaa kaikesta rokkaavuudestaan ja punkahtavuudestaankin huolimatta melko paljon kantrilta, mikä on minusta pelkästään hyvä asia, sillä pidän kovasti kantrista (mutta vain, jos se on hyvää kantria, tai jos kyseessä on Dolly Parton).  

Tänään sain viimein tilaisuuden tutustua rauhassa Blackiin. Janne oli tietysti esitellyt sen minulle asianmukaisesti, mutta olin kahdessa viikossa autuaasti ehtinyt unohtaa, mistä on kysymys. Ehdin siis kuunnella ensimmäisen puoliskon levystä harvinaisen avoimin korvin ja ihastua oikein kunnolla. Kysymys oli tietysti taas Dave Lindholmista ja hänen lisäkseen Ari Vaahterasta ja Zape Leppäsestä. Aivan mahtava levy, sellaisella polvet veteliksi vetävällä tavalla. Eipä tullut kuunnellessa mieleenkään, että maa on Suomi ja vuosi 1980, vaikka mikäs muukaan se olisi ollut. Miten on mahdollista, etten ollut koskaan kuullut tätä saati tästä? Ja miten on mahdollista mennä tämän jälkeen nukkumaan?  

Kitarat mukaan kylään, osa 2

Olen ollut vapusta lähtien päätökseni mukaisesti reipas ja rohkea ja kuljettanut Ramia ahkerasti mukana kaikissa sopivissa illanistujaisissa ja juhlissa. Olen jopa soittanut niissä varsin hyvällä menestyksellä.

Eilisen ja vielä pitkälle tätäkin päivää vietin ystäväni polttareissa ystäväni ystävän ihanassa rintamamiestalossa. Siellä oli minun ja kitarani lisäksi muitakin soittimia, soittajia ja ennen kaikkea laulajia oikein mukava määrä, ja tämän seurauksena pääsin tietysti soittamaan paljon minäkin. Soitin myös aika hyvin, vaikka itse sanonkin. Jopa Marilyn meni ihan täysin tempossa niin, että ihmiset pystyivät hyvin laulamaan mukana, mikä oli pieni ihme - ennen viime yötä en ollut vielä kertaakaan onnistunut soittamaan sitä ilman pahoja takelteluja, ja sitten se vain äkkiä loksahti kohdalleen, vaikka paikalla oli useampikin vieras ihminen. Alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan.

Samantyyppinen ilmiö kävi viime viikonloppuna. Olin viettänyt kitaratuntia seuranneen vuorokauden Dave-haasteeni parissa, eli soittanut lähes taukoamatta kappaletta Voi kun sulle riittäis pieni taivas ja nauttinut muutaman annoksen alkoholipitoisia virkokkeita perheystävän ylioppilasjuhlissa. Kun sitten otin kitaran syliin tuttujen ja vähän vieraampien ihmisten seurassa Jennin illanistujaisissa ja ryhdyin soittamaan mitä mieleen juolahti ja Jennin nuottikirasta löytyi, huomasin ihmeekseni, että soittaminen sujui paremmin kuin koskaan. Kaikki barrét soivat kaiken aikaan, oikea käsi toimi hienosti ja osasin siinä soiton aikana jopa etsiä mielessäni valmiiksi kitaran kaulalta ne muutamat soinnut, jotka eivät olleet ennestään tuttuja. Ne eivät tosin olleet mitään haastavia etsittäviä, ihan minkä tahansa soinnun kanssa en olisi missän nimessä moiseen kyennyt. Mutta silti, en lainkaan etukäteen tiennyt, että osaan tehdä niin, ja äkkiä se vain onnistui tuosta noin vain.

Alan ehkä vähitellen ymmärtää, miksi niin monet muusikot käyttävät niin paljon alkoholia - se tuntuisi mukavasti tasoittavan yleisön luomaa jännitystä ja samalla estää ajattelemasta liikaa, jolloin jotenkin mystisesti kaikki sujuu. Pitää olla hieman varovainen.

Viritysoivalluksia, osa 2

Olen lainannut viritysmittarini Jennille, joka on juuri aloittanut kitaransoittoharrastuksensa uudelleen eikä vielä omista sellaista. Vaihdoin viime viikolla Jennin kitaraan kielet. Oli toinen kerta elämässäni, kun suoritin kyseisen operaation, ja se sujui oikein hyvin. Olen lähes yhtä naurettavan ylpeä itsestäni kuin ensimmäiselläkin kerralla. Jennin kitaraan tuli heti ihan uudenlainen suhde Jennin kitaraan, jotenkin paljon intiimimpi, kuin aiemmin. Kyseistä kitaraa on myös nyt paljon aiempaa hauskempi soittaa, sillä vanhat kielet olivat varsin järkyttävässä kunnossa - en aivan ymmärrä, miten ne saattoivat pysyä kitarassa katkeamatta kiinni, sillä punotut kielet olivat aivan läpikotaisin ruosteessa ja nailonkieletkin olivat silminnähden hapertuneet.

Asettumattomien kielten vuoksi Jennin tarve oli tietysti minun tarvettani suurempi, joten lainasin hänelle Lani-Kaita eli Kaitsua (mittarini on merkiltään Lanikai, makes me happy). Itse lainasin sitten Juhan viritysmittaria eli Pikkumustaa ja onnistuin välittömästi kadottamaan sen johonkin sotkuisen asuntomme uumeniin, joten nyt meidän on ollut pakko virittää kokonaan korvakuulolta. Ja kas, sehän sujuu helpommin kuin koskaan! Kovin nopeaa se ei vielä kuitenkaan ole, joten olen joutunut nyt kokemaan tarkentuneen sävelkorvan kääntöpuolen oikein kunnolla: on hyvin rasittavaa, kun kitara ei ole vireessä, ja sen kuulee, muttei millään jaksaisi ryhtyä taas virityspuuhiin. Olen kiroillut varsinkin G-kieltä viime päivinä antaumuksella.

Olen jo kauan sitten huomannut, että kolme matalinta kieltä on jostain syystä huomattavasti helpompi virittää kuin kolme korkeinta. Olen kuitenkin jostain kumman syystä tottunut virittämään kitaran ylhäältä alas enkä toisin päin, joten olen tähän asti virittänyt aina vaikeimmasta helpompaan enkä päinvastoin, kuten kannattavaa olisi. Päivän viritysoivallus on siis tämä: kun virittää kitaran pianon tai muun vastaavan moniäänisen äänilähteen avulla, kuten minä tällä hetkellä teen, ei ole minkään maailman väliä, mistä kielestä aloittaa. Ja tämän asian tajuamisessa minulla meni liki neljä kuukautta! Voi minua.

Hitchcock! Eli Isokynän arvoitus

Sain eiliseltä kitaratunniltani soitettavakseni peräti kolme Dave Lindholmin kappaletta, joista olenkin nyt sitten ollut aivan innoissani. Ne ovat Sitähän se kaikki on, Puhelinlasku on mun ja Voi kun riittäis pieni taivas. Näistä Puhelinlasku on mun oli minulle kokonaan uusi tuttavuus, mikä kenties selittää sen, että se on soinut lakkaamatta päässäni nyt kohta vuorokauden. Viimeöisessä unessanikin oli laskuja, suklaalastuja ja nainen, joka pesi tukkaansa puhuen samalla puhelimessa. Asiaan voi tietysti vaikuttaa sekin, että puhelinlaskuni on taas maksamatta. Näistä kolmesta hauskin soitettava on kuitenkin Voi kun rittäis pieni taivas. Siinä on juuri sen verran puuhaa, että sitä soittaessaani joudun keskittymään koko ajan aika tavalla. Soittoflow on siis käytännössä taattu.

Isokynä kuuluu siihen loistavien muusikoiden kaartiin, joihin olen tutustunut isäni levyhyllyn kautta. Olen ollut siinä uskossa, että olisimme isäni kanssa kuunnelleet enemmänkin Davea yhdessä, ja vähän hämmästellyt sitä, että isäni vinyylikokoemassa on häneltä yksi ainut levy, nimittäin Vanha ja uusi romanssi. Mainio levy muuten. Kuitenkin tutkaillessani Lindholmin diskografiaa ja löysin sieltä montakin levyä, joiden kappaleista suuri osa on jo pelkän nimen perusteella tuttuja ja joista minulla on jonkinlainen käsitys myös kokonaisina levyinä. Sitten on tietysti vielä ne kappaleet, jotka ihmiset tuntuvat yleisimmin Davelta tietävän: tuo jo mainitsemani Sitähän se kaikki on ja ja Annan kitaran laulaa vaan.

Varsinainen mysteeri on siinä, etten tiedä ollenkaan, missä ja milloin olen kyseisiä levyjä kuunnellut. Olin olettanut, että isälläni oli Davea jollain toisella formaatilla – siis C-kasetilla tai CD-levyllä – mutta näin ei olekaan. Vanha ja uusi romanssi on ainoamme, ja sitä toki muistan kuunnelleeni paljonkin. Yleensä muistan suunnilleen, mitä levyjä olen milloinkin lainannut kirjastosta tai ystäviltä. Levyt tapaavat jättää sitä vahvemman muistijäljen, mitä enemmän olen niistä pitänyt, ja tässä tapauksessahan olen pitänyt aika tavalla. Yleensä musiikkiin lisäksi liittyy muisto tilanteesta, jossa olen sitä kuunnellut: Tina Turnerin Private Dancer on selvä silityslevy, Simonin ja Garfunkelin koko tuotannon kuuntelin lähes puhki tiskatessani ensimmäisessä omassa kodissani, Amalia Rodriguez taas vie minut sekä kuluvan vuosituhannen alkuun Torkkelinmäelle että Bairro Altoon. Vanha ja uusi rakkaus vie minut Espooseen, mutta ne muut eivät tunnu vievän minua mihinkään. Silti ne ovat hyvin tuttuja. Tämä hämmentää minua suuresti. Palkitsen ruhtinaallisesti jokaisen, jolla on havaintoja minusta kuuntelemassa Dave Lindholmin musiikkia viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta.

Huomasin eilen myös, ettei netistä ainakaan kovin helpolla löydy sanoja kappaleeseen Puhelinlasku on mun. Sen sijaan löytyy melko monta keskusteluketjua, joissa pohditaan, mitä ihmettä siinä lauletaan, ja erilaisia veikkauksia eri kohdista. Minun veikkaukseni on tällainen:

Puhelinlasku on mun

Hitchcock!

Washington DC soita mihin vaan

Keuruu kyllä kyllä soita mihin vaan

Åland joo joo joo soita mihin vaan

Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

On mun

Mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

Hitchcock!

Pieni numero tässä suuri sielu

Soita mihin vaan

Sä varmaan peset tukkas puhelimen äärellä

Puhut aina vaan

Pitsat röökit ja suklaalastut

Puhut aina vaan

Mä en paljon sykäyksii laske

Soita mihin vaan

Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

On mun

Mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

Hitchcock!

Sä voisit edes joskus tavata ihmisiä

Puhuu mistä vaan

Kuunnella ja katsoo silmästä silmään

Sanoo mitä vaan

Hei anna mulle luuri

Haluun sanoo sen nyt

Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

On mun

Mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

Hitchcock!

Nouse ylös

Opi laskeutuun

Nouse ylös

Opi laskeutuun