Soittamisesta ja treenaamisesta

Olen viime viikot soittanut ennen kaikkea Päivänsädettä ja menninkäistä, tai tarkemmin ottaen sen melodiaa – tähän astihan kappaleen soittaminen on minun kohdallani tarkoittanut lähinnä sointuja ja komppaamista. Tosin jo aika kauan sitten opettelin soittamaan myös Emman melodiaa, joka alkaa nyt – noin neljän kuukauden soittamisen jälkeen – sujua.

Melodian opettelu on paljon hitaampaa ja tuskaisempaa puuhaa kuin sointusäestyksen opettelu. Tämä tietysti johtuu osin siitä, että olen tehnyt edellistä paljon, paljon vähemmän kuin jälkimmäistä. Mutta tekemisenä yksittäisten äänien saaminen ulos kitarasta on joka tapauksessa luonteltaan aivan erilaista puuhaa kuin präm präm präm, plonk plonk, präm. 

Näin ollen olen miettinyt viime aikoina harjoittelemista. Eräs musiikkipedagogiystäväni on sitä mieltä, että on syytä harjoitella keskittyneesti: kappaleen saa hänen mukaansa parhaiten sisäistettyä niin, että keskittyy täysillä tekemäänsä. Näin kappaleen soittamiseen vaadittavat liikkeet muuttuvat automaattisiksi paljon nopeammin kuin silloin, jos niitä lähtee harjoittelemaan mekaanisen toiston kautta ilman, että mieli on mukana. Toista ääripäätä edustaa kitaristi Eric Skye, joka korostaa nimenomaan aivottoman, mekaanisen harjoittelun merkitystä. Hän kehottaa laittamaan elokuvan pyörimään ja tekemään harjoiteltavaa asiaa uudelleen ja uudelleen, sen kummemmin ajattelematta – tärkeintä on toistojen määrä ja se, että viettää harjoiteltavan asian parissa paljon aikaa.

Molemmissa lähestymistavoissa on epäilemättä puolensa, mutta ainakin minun kohdallani niitä yhdistää eräs ylitsepääsemätön ongelma. Aina, kun istun kitaran kanssa alas joko harjoitellakseni keskittyneesti tai tehdäkseni määrättömän määrän aivottomia toistoja, minulle tulee tunne, joka on tyhjentävästi kuvattavissa yhdellä ainoalla sanalla. Se tunne on vitutus. Sekä keskittyneessä harjoittelussa että aivottomissa toistoissa on tavoite, ja se tavoite on kappaleen oppiminen. Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka helposti alkavat suorittaa kaikkea tekemäänsä, ja näin käy etenkin silloin, jos tekemisellä on tavoite. Ja suorittaessa taas alkaa yleensä ennemmin tai myöhemmin vituttaa. Yleensä ennemmin.

Soittamisessa parasta on, että se on tekemistä vailla tavoitteita. Totta kai haluan tulla paremmaksi soittajaksi ja tietenkin haluan oppia soittamani kappaleet mahdollisimman hyvin. Mutta se ei ole soittamisen perimmäinen syy: soitan, koska haluan soittaa, ja soittaminen on ollut itsessään ihanaa ensimmäisestä plonk-äänestäni lähtien. En oikeastaan tiedä, miksi niin on. Ehkä siksi, että soittaessa mieli ja ruumis ovat hetken samassa paikassa, ja tunnetustihan ihminen rentoutuu silloin, kun näin käy. 

Vaikka rentoutuminen ei ehkä yksin katakaan soittamisen ihanuutta, on se kuitenkin tärkeä osa soittamista ja sitä iloa, jonka soittaminen minulle tuottaa. Tavoitteellisen harjoittelun ongelma on, että se ainakin minun kohdallani tuppaa hävittämään rentouden: kun soitolla on jokin selkeä tavoite, vaikkapa nyt se, että F-duuri soi kunnolla, niin soimaton F-duuri (eli se kuuluisa plonk) ei enää kelpaakaan. Seurauksena on turhautuminen niin kauan, kuin kitarasta edelleen kuuluu plonk (eikä vaikkapa präm). Sitten, kun plonkit ovat vihdoin kuukausien turhautuneen hinkkauksen tuloksena muuttuneet prämeiksi, on kiikarissa jo jokin uusi tavoite, joka vie ilon siitä, että on vihdoin saavuttanut joka kerta soivan F-duurin. 

Ei siis ole oikeastaan mitään syytä treenata. On syytä soittaa.  

Levylainoja

Minulla on ollut kitaratuntieni yhteydessä tapana pyytää (ja saada) Jannelta levyjä lainaksi, ja toisinaan Janne lainaa minulle kitaratuntien yhteydessä levyjä ilman, että minun tarvitsee niitä erikseen pyytää. Tällä ja viime viikolla minulla on ollut lainassa Dead Moonin Nervous Sooner Changes ja Bluesoundsin Black. Dead Moonin pyysin, Bluesoundsin sain pyytämättä.

 

Laitoin Nervous Sooner Changesin soimaan heti kahden viikon takaisen kitaratunnin jälkeen, ja olen kuunnellut sitä siitä lähtien jokaisessa musiikinkuunteluun sopivassa raossa (joita on ollut harmillisen vähän). Levy on hykerryttävää yhdysvaltalaista räminärokkia 90-luvun puolestavälistä, jota voi kuunnella melkein milloin vain. Se myös aika ajoin kuulostaa kaikesta rokkaavuudestaan ja punkahtavuudestaankin huolimatta melko paljon kantrilta, mikä on minusta pelkästään hyvä asia, sillä pidän kovasti kantrista (mutta vain, jos se on hyvää kantria, tai jos kyseessä on Dolly Parton).  

Tänään sain viimein tilaisuuden tutustua rauhassa Blackiin. Janne oli tietysti esitellyt sen minulle asianmukaisesti, mutta olin kahdessa viikossa autuaasti ehtinyt unohtaa, mistä on kysymys. Ehdin siis kuunnella ensimmäisen puoliskon levystä harvinaisen avoimin korvin ja ihastua oikein kunnolla. Kysymys oli tietysti taas Dave Lindholmista ja hänen lisäkseen Ari Vaahterasta ja Zape Leppäsestä. Aivan mahtava levy, sellaisella polvet veteliksi vetävällä tavalla. Eipä tullut kuunnellessa mieleenkään, että maa on Suomi ja vuosi 1980, vaikka mikäs muukaan se olisi ollut. Miten on mahdollista, etten ollut koskaan kuullut tätä saati tästä? Ja miten on mahdollista mennä tämän jälkeen nukkumaan?  

Kitarat mukaan kylään, osa 2

Olen ollut vapusta lähtien päätökseni mukaisesti reipas ja rohkea ja kuljettanut Ramia ahkerasti mukana kaikissa sopivissa illanistujaisissa ja juhlissa. Olen jopa soittanut niissä varsin hyvällä menestyksellä.

Eilisen ja vielä pitkälle tätäkin päivää vietin ystäväni polttareissa ystäväni ystävän ihanassa rintamamiestalossa. Siellä oli minun ja kitarani lisäksi muitakin soittimia, soittajia ja ennen kaikkea laulajia oikein mukava määrä, ja tämän seurauksena pääsin tietysti soittamaan paljon minäkin. Soitin myös aika hyvin, vaikka itse sanonkin. Jopa Marilyn meni ihan täysin tempossa niin, että ihmiset pystyivät hyvin laulamaan mukana, mikä oli pieni ihme - ennen viime yötä en ollut vielä kertaakaan onnistunut soittamaan sitä ilman pahoja takelteluja, ja sitten se vain äkkiä loksahti kohdalleen, vaikka paikalla oli useampikin vieras ihminen. Alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan.

Samantyyppinen ilmiö kävi viime viikonloppuna. Olin viettänyt kitaratuntia seuranneen vuorokauden Dave-haasteeni parissa, eli soittanut lähes taukoamatta kappaletta Voi kun sulle riittäis pieni taivas ja nauttinut muutaman annoksen alkoholipitoisia virkokkeita perheystävän ylioppilasjuhlissa. Kun sitten otin kitaran syliin tuttujen ja vähän vieraampien ihmisten seurassa Jennin illanistujaisissa ja ryhdyin soittamaan mitä mieleen juolahti ja Jennin nuottikirasta löytyi, huomasin ihmeekseni, että soittaminen sujui paremmin kuin koskaan. Kaikki barrét soivat kaiken aikaan, oikea käsi toimi hienosti ja osasin siinä soiton aikana jopa etsiä mielessäni valmiiksi kitaran kaulalta ne muutamat soinnut, jotka eivät olleet ennestään tuttuja. Ne eivät tosin olleet mitään haastavia etsittäviä, ihan minkä tahansa soinnun kanssa en olisi missän nimessä moiseen kyennyt. Mutta silti, en lainkaan etukäteen tiennyt, että osaan tehdä niin, ja äkkiä se vain onnistui tuosta noin vain.

Alan ehkä vähitellen ymmärtää, miksi niin monet muusikot käyttävät niin paljon alkoholia - se tuntuisi mukavasti tasoittavan yleisön luomaa jännitystä ja samalla estää ajattelemasta liikaa, jolloin jotenkin mystisesti kaikki sujuu. Pitää olla hieman varovainen.

Viritysoivalluksia, osa 2

Olen lainannut viritysmittarini Jennille, joka on juuri aloittanut kitaransoittoharrastuksensa uudelleen eikä vielä omista sellaista. Vaihdoin viime viikolla Jennin kitaraan kielet. Oli toinen kerta elämässäni, kun suoritin kyseisen operaation, ja se sujui oikein hyvin. Olen lähes yhtä naurettavan ylpeä itsestäni kuin ensimmäiselläkin kerralla. Jennin kitaraan tuli heti ihan uudenlainen suhde Jennin kitaraan, jotenkin paljon intiimimpi, kuin aiemmin. Kyseistä kitaraa on myös nyt paljon aiempaa hauskempi soittaa, sillä vanhat kielet olivat varsin järkyttävässä kunnossa - en aivan ymmärrä, miten ne saattoivat pysyä kitarassa katkeamatta kiinni, sillä punotut kielet olivat aivan läpikotaisin ruosteessa ja nailonkieletkin olivat silminnähden hapertuneet.

Asettumattomien kielten vuoksi Jennin tarve oli tietysti minun tarvettani suurempi, joten lainasin hänelle Lani-Kaita eli Kaitsua (mittarini on merkiltään Lanikai, makes me happy). Itse lainasin sitten Juhan viritysmittaria eli Pikkumustaa ja onnistuin välittömästi kadottamaan sen johonkin sotkuisen asuntomme uumeniin, joten nyt meidän on ollut pakko virittää kokonaan korvakuulolta. Ja kas, sehän sujuu helpommin kuin koskaan! Kovin nopeaa se ei vielä kuitenkaan ole, joten olen joutunut nyt kokemaan tarkentuneen sävelkorvan kääntöpuolen oikein kunnolla: on hyvin rasittavaa, kun kitara ei ole vireessä, ja sen kuulee, muttei millään jaksaisi ryhtyä taas virityspuuhiin. Olen kiroillut varsinkin G-kieltä viime päivinä antaumuksella.

Olen jo kauan sitten huomannut, että kolme matalinta kieltä on jostain syystä huomattavasti helpompi virittää kuin kolme korkeinta. Olen kuitenkin jostain kumman syystä tottunut virittämään kitaran ylhäältä alas enkä toisin päin, joten olen tähän asti virittänyt aina vaikeimmasta helpompaan enkä päinvastoin, kuten kannattavaa olisi. Päivän viritysoivallus on siis tämä: kun virittää kitaran pianon tai muun vastaavan moniäänisen äänilähteen avulla, kuten minä tällä hetkellä teen, ei ole minkään maailman väliä, mistä kielestä aloittaa. Ja tämän asian tajuamisessa minulla meni liki neljä kuukautta! Voi minua.

Hitchcock! Eli Isokynän arvoitus

Sain eiliseltä kitaratunniltani soitettavakseni peräti kolme Dave Lindholmin kappaletta, joista olenkin nyt sitten ollut aivan innoissani. Ne ovat Sitähän se kaikki on, Puhelinlasku on mun ja Voi kun riittäis pieni taivas. Näistä Puhelinlasku on mun oli minulle kokonaan uusi tuttavuus, mikä kenties selittää sen, että se on soinut lakkaamatta päässäni nyt kohta vuorokauden. Viimeöisessä unessanikin oli laskuja, suklaalastuja ja nainen, joka pesi tukkaansa puhuen samalla puhelimessa. Asiaan voi tietysti vaikuttaa sekin, että puhelinlaskuni on taas maksamatta. Näistä kolmesta hauskin soitettava on kuitenkin Voi kun rittäis pieni taivas. Siinä on juuri sen verran puuhaa, että sitä soittaessaani joudun keskittymään koko ajan aika tavalla. Soittoflow on siis käytännössä taattu.

Isokynä kuuluu siihen loistavien muusikoiden kaartiin, joihin olen tutustunut isäni levyhyllyn kautta. Olen ollut siinä uskossa, että olisimme isäni kanssa kuunnelleet enemmänkin Davea yhdessä, ja vähän hämmästellyt sitä, että isäni vinyylikokoemassa on häneltä yksi ainut levy, nimittäin Vanha ja uusi romanssi. Mainio levy muuten. Kuitenkin tutkaillessani Lindholmin diskografiaa ja löysin sieltä montakin levyä, joiden kappaleista suuri osa on jo pelkän nimen perusteella tuttuja ja joista minulla on jonkinlainen käsitys myös kokonaisina levyinä. Sitten on tietysti vielä ne kappaleet, jotka ihmiset tuntuvat yleisimmin Davelta tietävän: tuo jo mainitsemani Sitähän se kaikki on ja ja Annan kitaran laulaa vaan.

Varsinainen mysteeri on siinä, etten tiedä ollenkaan, missä ja milloin olen kyseisiä levyjä kuunnellut. Olin olettanut, että isälläni oli Davea jollain toisella formaatilla – siis C-kasetilla tai CD-levyllä – mutta näin ei olekaan. Vanha ja uusi romanssi on ainoamme, ja sitä toki muistan kuunnelleeni paljonkin. Yleensä muistan suunnilleen, mitä levyjä olen milloinkin lainannut kirjastosta tai ystäviltä. Levyt tapaavat jättää sitä vahvemman muistijäljen, mitä enemmän olen niistä pitänyt, ja tässä tapauksessahan olen pitänyt aika tavalla. Yleensä musiikkiin lisäksi liittyy muisto tilanteesta, jossa olen sitä kuunnellut: Tina Turnerin Private Dancer on selvä silityslevy, Simonin ja Garfunkelin koko tuotannon kuuntelin lähes puhki tiskatessani ensimmäisessä omassa kodissani, Amalia Rodriguez taas vie minut sekä kuluvan vuosituhannen alkuun Torkkelinmäelle että Bairro Altoon. Vanha ja uusi rakkaus vie minut Espooseen, mutta ne muut eivät tunnu vievän minua mihinkään. Silti ne ovat hyvin tuttuja. Tämä hämmentää minua suuresti. Palkitsen ruhtinaallisesti jokaisen, jolla on havaintoja minusta kuuntelemassa Dave Lindholmin musiikkia viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta.

Huomasin eilen myös, ettei netistä ainakaan kovin helpolla löydy sanoja kappaleeseen Puhelinlasku on mun. Sen sijaan löytyy melko monta keskusteluketjua, joissa pohditaan, mitä ihmettä siinä lauletaan, ja erilaisia veikkauksia eri kohdista. Minun veikkaukseni on tällainen:

Puhelinlasku on mun

Hitchcock!

Washington DC soita mihin vaan

Keuruu kyllä kyllä soita mihin vaan

Åland joo joo joo soita mihin vaan

Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

On mun

Mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

Hitchcock!

Pieni numero tässä suuri sielu

Soita mihin vaan

Sä varmaan peset tukkas puhelimen äärellä

Puhut aina vaan

Pitsat röökit ja suklaalastut

Puhut aina vaan

Mä en paljon sykäyksii laske

Soita mihin vaan

Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

On mun

Mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

Hitchcock!

Sä voisit edes joskus tavata ihmisiä

Puhuu mistä vaan

Kuunnella ja katsoo silmästä silmään

Sanoo mitä vaan

Hei anna mulle luuri

Haluun sanoo sen nyt

Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

On mun

Mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

Hitchcock!

Nouse ylös

Opi laskeutuun

Nouse ylös

Opi laskeutuun

  

Toot toot! Toot toot!

Tänään katkaisin varsin pitkältä tuntuneen järkevyyden kauden ja lähdin arki-iltana keikalle, ja vieläpä sellaiselle, joka alkoi melko myöhään. Nyt on aamuyö ja huomenna työpäivä, mutta kyllä kannatti. Totisesti kannatti.

Kyseessä oli loistokaksikko nimeltä Toot toot (virallisesti ilmeisesti TOOT TOOT) eli Timo Kämäräinen (kitara ja laulu) ja Olli Krogerus (rummut, muut perkussiot ja laulu), johon olen tutustunut vasta tänä keväänä. Ensimmäinen Toot toot -keikkani parisen kuukautta takaperin oli elämys, ja niin oli tämäkin. Nyt maltoin keskittyä vimmatun tanssimisen sijaan kuuntelemiseen ja katsomiseen, joten tämä oli musiikillisesti edellistäkin keikkaa antoisampi. Toisaalta uskon, että vimmattu tanssiminen on parhaita tapoja nauttia musiikista.

Toot tootissa on mielestäni kaikki olennainen: loistava kitaristi ja loistava rumpali, jotka vielä laulavat hyvin ja tekevät mainioita kappaleita. Muutahan ei tarvita. Levyltä kuunneltuna bändi on oikein kiva, mutta lavalla Kämäräisellä ja Krogeruksella on sellaista energiaa ja hyväntuulista karismaa, joka saa musiikin menemään suoraan minun olemukseni ytimeen ja tekemään minusta hyvin, hyvin onnellisen.

Viimeksi tuntui siltä, että on tanssittava. Tänään tuntui siltä, että saatava sähkökitara. Pian.

Lopuksi vielä linkki Toot tootin kappaleeseen The Disappearance of Mr. B. Se ei ole missään nimessä suosikkikappaleeni, mutta se on mielestäni parasta, mitä olen onnistunut heiltä tähän mennessä internetistä löytämään.

Ja järvellä soittomme soi

Tänään uskalsin soittaa kitaraani mökkipihassa. Uskaliasta soittaminen oli siksi, että mökkimme sijaitsee hyvin pienessä saaressa eräällä keskisuomalaisella järvellä, ja veden ylihän tunnetusti kuuluu kaikki. Olen joskus keskustellut rannalla yli kahdensadan metrin päässä seisovan ihmisen kanssa lähes normaalilla puheäänellä, joten on käytännössä varmaa, että soitto kuuluu ja muillekin kuin lähimmille naapureille. Jokasella lähistön mökillä näytti olevan ihmisiä, joten soittoa aloittaessani tiedostin äärimmäisen hyvin konsertoivani koko naapurustolle. Alkuun päästyäni asia unohtui onneksi täysin - vasta havatuessani nelisen tuntia myöhemmin soittoflowstani  muistin, että joku on saattanut kuulla jotain.

Lienee lähes tarpeetonta sanoa, että täydellisessä kesäilmassa järven rannalla soittaminen oli ehkä hauskempaa, kuin se on koskaan ennen ollut. Itseoikeutettu mökkisoitettava on tietenkin Juice Leskinen. Viidestoista yö ja Kaksoiselämää sujuivat prima vistanakin aivan hyvin, Juankoski Here I Come piti soittaa pariin otteeseen ja Norjalainen villapaitahan on ollut työn alla jo reilun viikon, joten se kuulostaa jo varsin hyvältä. Väga hea hea hea!

C Am F G

Tällä viikolla olen ollut aivan onnessani siitä, miten paljon kappaleita saa haltuun, kun oppii yhden ainoan sointukierron. Ja sitten kun oppii toisen, saa samanlaisen mokoman lisää.

Olin kyllä kuullut huhua, että näin on, mutten ollut koskaan päässyt kokemaan, mitä se tarkoittaa käytännössä. Se tarkoittaa loputonta riemukasta plonkutusta, joka alkaa vähitellen kuulostaa ihan oikealta soitolta. Tarkemmin ottaen kyseinen kierto menee kohdallani vielä toistaiseksi enemmänkin näin: C Am plonk G. Mutta vain toistaiseksi, eikä nytkään aina.

Tuolla yhdellä ja samalla kierrolla menee paitsi I Walked With a Zombie, myös esimerkiksi Stand by Me ja Juicen ihana Marilyn. Ja pitkä litania muita. Ja sitten melkein samalla kierrolla varustettuja on tietysti loputon määrä.  Puhumattakaan vaikkapa siitä kappaleiden joukosta, joissa tarvitaan vain E, A ja H.

Rahalla saa onnea

Yleisesti ottaen kitaransoitto on tehnyt nivelrikkosormilleni pelkästään hyvää, mutta tänä aamuna herätessäni vasemman käteni nimetön oli noin 45-asteisessa koukkuasennossa ja pysyi siinä pitkälle aamupäivään, mitä se ei ole tehnyt pitkään, pitkään aikaan. Soittaminen ei tule tänään kysymykseen, joten lohduttauduin ostamalla läjän levyjä.

Melkein retkahdin ostamaan levyhyllyni parhaista CD-levyistä vinyylipainoksia, mutta pysyin lujana ja ostin ainoastaan sellaisia levyjä, jotka ovat minulle oikeasti uusia. Rahaa paloi jälleen järkyttävä määrä, mutta kuten Janne joskus sanoi, rahan vastineeksi saa tässä tapauksessa onnea, onneksi. Ja kuten levykaupan setä sanoi, kilohinta oli tällä kertaa mitä edullisin. Ja minähän olin tuossa viitisen vuotta lähes kokonaan ostamatta levyjä, joten kadotettu aika on saatava takaisin. Nyt on Crampsejä, Buzzcockseja, Duke Ellingtonia, John Faheyta ja Sidney Bechetiä. Kyllä nyt taas kelpaa.

Toinen, vähän erilaista onnentunnetta aiheuttava asia on tämä video, jonka katsominen ei maksa mitään. Siinä kerrotaan kaikkea kiintoisaa kitaran rakenteesta ja kitaroiden rakentamisesta. Suosittelen.

Tupla-Josef

Kuten edellisestä (ja vielä yhdestä sitäkin aiemmasta) postauksesta käy ilmi, olen soittanut viime aikoina loistokappaletta nimeltä Josef Josef. En kärsimättömällä googlauksella saanut helposti tietää kappaleen alkuperästä sen enempää, kuin että esimerkiksi Andrews Sisters -niminen yhtye on levyttänyt sen englanniksi nimellä Joseph Joseph. Tietääkseni varhaisin suomenkielinen versio on levytetty vuonna 1939 eli juuri Talvisodan kynnyksellä, ja asialla olivat silloin Harmony Sisters, ja myöhemmin sen levyttivät vielä ainakin Laila ja Ritva Kinnunen sekä tietysti Sielun Veljet sivuprojekteineen.

Englanninkielinen versio kertoo naisesta, joka odottaa kärsimättömästi heilansa Josephin kosivan. Suomenkieliset sanat taas menevät osapuilleen näin (muodossa on pientä variaatiota eri versioissa, mutta merkitys pysyy samana kaiken aikaa):

Kun ilta tummentuu ja tähdet kirkastuu,
Niin luokse neidon Josef silloin käy,
Mut noustes aamunkoi hän riensi kauas pois,
Nyt neidot murheissansa laulaa näin:

Oi Josef, Josef, muistatko kun kuljit maan halki etelästä pohjoiseen?
Sä neidot kaikki sylihisi suljit kuiskaten: "Näämme kohta uudelleen."
Mutta Josef, Josef, palannut et koskaan,
Sua neidot kaipaillen odottaa,
Niin kuin tähti taivahan aamun tullen katoaa,
Lailla tähden Josef rakastaa.

Ja tämän kappaleen nämä siveän näköiset naiset levyttivät vuonna 1939, vuonna, jona minun isoäitini täytti kuusi vuotta. Ja siitä tuli hitti. En usko, että yksikään kaupallinen amerikkalainen levy-yhtiö olisi suostunut julkaisemaan moista riettautta vuonna 1939, ja jos olisikin, se olisi luultavasti ollut skandaali. Tai ainakin tällainen käsitys minulla on englanninielisestä 1930- ja 1940-luvuista, saatan tietysti olla täysin väärässä. Kyllä Suomi on siisti maa. Tämän Josefin soinnut ovat muuten D-molli, A7, D7 ja G-molli.

Hei mä elän unelmaa!

Tänään on ollut sellainen päivä, että voisin mennä seuraavaksi baariin huutamaan tämän kirjoituksen otsikkoa ääneen. En kuitenkaan aio tehdä sitä, en ainakaan tänään.

Olen tehnyt koko päivän kotona sellaisia töitä, joista pidän kovasti, ja aina tauoilla soittanut kitaralla kaikkia niitä mahtavia biisejä, jotka nyt ovat olleet opeteltavina, ja vähän muitakin. Koska en mitä ilmeisimmin saakaan aikaan niitä yksittäisiä postauksia, jotka näin hienoille biiseille tietysti kuuluisivat, teen niistä nyt listan. Siten sitten muistan, mitä soitin silloin keväällä 2013, kun opin vaihtamaan sointuja niin nopeasti, että pystyin soittamaan jo monia kappaleita oikeassa tempossa ilman soinnunvaihtotaukoja. Tämänhetkiset kappaleeni ovat:

Smelly Cat
I Walked with a Zombie
Mrs. Robinson
Josef Josef
Puhtoinen lähiöni
California Dreamin'
Amalia
Itkisitkö onnesta
Unelmia ja toimistohommia
Hallelujah
Petroskoi
Paratiisi
Wish You Were Here
Hey Jude
TV Set
Emma
Blowing in the Wind
Matkalla Motowniin
Toiset on luotuja kulkemaan

Kaikki edellä mainitut eivät sentään tulleet vappuaattona kotitehtäväksi, mutta aika iso osa kuitenkin. Tänään sain tehtäväkseni soittaa kaikkien edellisten Stand by me:tä ja Teenage kicksiä C-duurista ja selvittää (netistä katsomatta), miten ne menisivät D-duurista, joka on Teenage kicksin alkuperäinen sävellaji. Niin ja tupla-Josefiin sain kivemman kompin, kuin se vanha, jonka olin kaiken lisäksi viikon aikana onnistunut unohtamaan (ja niin oli Jannekin).

Kitaratunnin jälkeen kävelin mäkeä alas kotia kohti. Torin laidalla oli mies, joka soitti mankasta Abban Winner Takes It All:ia niin kovaa, että koko kortteli raikasi. Tämä oli kolmas kerta, kun näin tapahtui. Tänään kappale oli vielä ihan samassa kohdassa kuin vappuaattona. Ehkä elänkin unelman lisäksi elokuvaa.

Yhdessä soittamisesta

Eräs muusikko kirjoitti hiljattain twitterissä, että kaikkien ihmisten pitäisi elämänsä aikana saada soittaa bändissä. Olen vahvasti samaa mieltä. Yhdessä soittamisessa ja laulamisessa on jotain, joka tekee ihmiselle valtavan hyvää.

Meillä oli eilen pitkästä aikaa sellaiset bänditreenit, jossa emme hinkanneet 3.30:tä. Soitimme ja lauluimme kaikkea mukavaa, ja erityisesti California Dreamingiä, joka onkin sitten soinut tänään päässä kaiken päivää. Siitä tulee vielä hyvä.

Äitienpäivän aaton plonkuttelua

Kävin tänään katsomassa Capilotractées-nimisen esityksen Cirkossa. Kirjoitin siitä perusteellisemmin Mari-tädin lokissa, mutta täälläkin on pakko kertoa, miten onnessani olin, kun lavalle ilmestyi heti alkun nainen, kitara, toinen nainen ja ukulele: olin todella onnessani. Kun nämä kaksi kauniisiin mekkoihin ja korkokenkiin pukeutunutta naista roikkuivat hetkeä myöhemmin hiuksistaan katossa, soittivat samalla sähkökitaraa ja bassoa ja pomppivat ja ankkakävelivät (tähän tyyliin) ilmaa pitkin poikin, olin pakahtua. En ole varma, olenko koskaan nähnyt mitään niin siistiä. Minun on nähtävästi pakko kasvattaa pitkät hiukset, jotta voin tehdä samoin. Sitä ennen minulla on hyvä tekosyy hankkia uusi paitamekko, ja ehkä kengätkin.

Heti kotiin päästyä oli välittömästi pakko päästä soittamaan. Ilokseni huomasin, että mieheni Juhan (eli Juha-sedän) kitara Sunnuntai (tuttavallisemmin Nunnu) istuskeli valmiiksi sohvalla soitetun ja tyytyväisen näköisenä. Pari Mrs. Robinsonia myöhemmin Juha itsekin ilmestyi paikalle ja ryhtyi soittamaan ehkä parasta äiti-aiheista kappaletta ikinä, joka on tietysti Leevi and the Leavingsin Matkalla Motowniin. Soitimme sitten sitä yhdessä aika pitkään, ja ai että, oli kivaa.

Sunnuntai on vielä varsin uusi perheenjäsen (se täyttää ensi viikolla kuukauden) ja Juha vielä minuakin tuoreempi kitaransoiton harrastaja, joten pääsimme oikeastaan vasta nyt ensimmäistä kertaa soittamaan kunnolla yhdessä. Juha on tosin suhteessa harjoituksen määrään suorastaan ärsyttävän hyvä soittamaan, ja pelkäänkin pahoin, että hän soittaa aivan pian paremmin kuin minä, vaikka harjoittelisin miten paljon hyvänsä. Mutta ehkä minulle tekee hyvää yrittää ymmärtää, ettei se olekaan minulta pois.

  

Äitienpäivän kunniaksi linkki, jonka takaa löytyy laulu eräästä huippuhäiskästä, nimittäin äiskästä. Hyvää äitienpäivää kaikille!

Suuria Oivalluksia

Sävelkorva on asia, jota varsinkin Suomessa arvostetaan huomattavan paljon. Moni tuttuni tuntuu jopa vetävän suorat yhtäläisyysmerkit hyvän sävelkorvan ja musikaalisuuden välille. Esimerkiksi rytmitajua arvostetaan paljon, paljon vähemmän. Se on sikäli hyväkin juttu, että harva pelkää väärää rytmitystä niin paljon kuin väärien sävelkorkeuksien päästämistä suustaan – en ole koskaan kuullut, että huono rytmitaju olisi estänyt ketään kauniilla äänellä ja hyvällä sävelkorvalla siunattua loistamasta musiikin tunneilla koulussa saati nauttimasta musiikista.

Harva itsensä epämusikaaliseksi leimannut ihminen tajuaa, että sävelkorkeuksien erottaminen on suurimmalla osalla ihmisistä opittu taito, jota voi harjoitella ja jossa harjoituksen myötä myös harjaantuu. Minusta on ollut hauska huomata, miten paljon korvani on pelkästään tämän kevään aikana kehittynyt ihan vain siksi, että olen ollut entistä enemmän sävelten kanssa tekemisissä. 

Olen aina rakastanut musiikkia, mutta minulla kesti hyvin kauan, ennen kuin tajusin, että oikean äänenkorkeuden erottaminen ja siihen pyrkiminen on niin tärkeää, kuin se on. Ymmärsin alusta asti, että melodiat koostuvat enimmäkseen sävelkorkeuksien vaihteluista ja rytmistä. Kuitenkin olin yli 10-vuotias, kun tajusin, että kappaletta laulaessa olisi aina syytä pyrkiä alkuperäiseen melodiaan, eikä vain johonkin, joka kuulostaa hyvältä. Minulle kappaleissa paljon melodiaa tärkeämpi asia olivat lapsena sanat, niiden rytmi ja se äänten kokonaisvaltainen kudelma, joka muodostaa kappaleen. Hyvin tärkeää oli myös laulajan äänen väri ja se, tarkoittaako hän sitä, mitä hän laulaa. Minulle oli kyllä usein sanottu, etten ollut kovin hyvä laulamaan, mutta ennen Suurta Melodiaoivallustani minun oli hyvin vaikea hahmottaa, mistä se johtui. Kun sitten asian oivalsin, ei loppujen lopuksi kestänyt kovinkaan kauaa, ennen kuin opin tähtäämään ja osumaan oikeisiin säveliin. En vain ollut tajunnut yrittää, koska se ei ollut minusta tärkeää. 

Tänä keväänä olen oppinut kaksi keskeistä seikkaa lisää: 

1. Kun soitan yksin kotona, ei ole mitään väliä, onko kitarani vireessä vai ei. Tärkeää on vain, että se on niin hyvässä vireessä, että se kuulostaa minusta kivalta. Muiden ihmisten sävelkorvilla ei ole silloin mitään väliä.

2.  Kitaraa täysin mahdotonta saada aivan täydelliseen vireeseen. Vireestä ei siksikään kannata välittää liikaa.

Minusta on jälkikäteen ajateltuna käsittämätöntä, että olen tajunnut noista kahdesta asiasta ensimmäisen vasta tänä keväänä, niin itsestään selvältä se nyt tuntuu. Taustaa tuolle toiselle kohdalle löytyy muuten tämän linkin takaa. Samaisella sivulla on muutenkin hyvä ja kattava yleiskatsaus kitaran virittämisestä ja muutamia akustiikan perusteita siinä samassa. Kun luin tuota juttua, huomasin toivovani, ettei minulle koskaan kehity sellaista sävelkorvaa, joka jutun kirjoittajalla on. Olisi kamalaa, jos ei voisi enää kunnolla nauttia kaikista niitä levyistä, joissa kitaran vire on vähän sinne päin ja jossa laulaja viihtyy siinä vähän nuotista vasemmalle.    

Sitä parasta Dylania

Eräs tuttu laulaja-lauluntekijä nimeltä Dylan soittaa aivan pian kotini lähellä sijaitsevassa baarissa, ja vieläpä ilmaiseksi. En ole koskaan ollut hänen keikallaan, ja minun on jo hyvin pitkään ollut tarkoitus mennä, mutta aina on tullut jotain. Tänään ei olisi yhtikäs mitään, mutta olen päättänyt kerrankin olla järkevä ja ehkä siten vihdoin päästä tästä flunssakierteestä, joten istun kotona kuin tatti.

Lohduttauduin kuuntelemalla hieman Bob Dylania, ja siitäkös keksin opetella leirinuotioklassikko Blowing in the Windin. Ihan niin kuin noita soitettavia kappaleita ei olisi jo riittämiin, mutta toisaalta, väliäkö tuolla.

Blowing in the Wind on ensimmäisiä kappaleita, joista olen ollut itsenäisesti innoissani. Kuulin sen joskus varsin pienenä lapsena jossain, ja kysyin isältäni, mikä kappale se on. Isä siitä luonnollisesti tajusi, ettei ollut soittanut minulle riittävästi Bob Dylania, ja pisti The Freewheelin'in soimaan. Seuraavat muutamat viikot kuuntelin jatkuvasti Blowing in the Windiä ja surin sitä, että maailmassa on niin paljon sotia. Sattumoisin koulun musiikintunnilla laulettiin samoihin aikoihin I'd Like to Teach the World to Singiä, joten imin itseeni hyvin lyhyessä ajassa paljon amerikkalaisuutta ja paljon pasifismia. Tiesittekö muuten, että I'd Like to Teach the World to Sing on alun perin Coca Colan mainos? Minä en tiennyt, ja nyt minusta tuntuu, että keskeinen osa lapsuuteni hippi-idylliä on ikuisesti pilalla. Onneksi lapsuuteni hippi-idylli muodostaa vain hyvin pienen osan suurempaa harhaa idyllisestä lapsuudesta, joka oli pääosin varsin porvarillinen ja keskiluokkainen ja kietoutui musiikillisesti pitkälti manserockin, punkin ja chansonin ympärille, joten kaikki on vielä ihan hyvin.

Hetki sitten kaivoin netistä esiin mahdollisimman yksinkertaisen version Blowing in the Windin soinnuista, kuuntelin levyltä, miten komppi menee ja tarkistin, että sointukierto menee minusta riittävän lähelle alkuperäistä. Sitten laitoin kappaleen uudestaan soimaan ja soitin mukana, ja se meni jo ensimmäisellä yrittämällä hyvin ja toisella kerralla ihan heittämällä. Pystyin saman tien laulamaankin. Pääsin siis alle kymmessä minuutissa opettelupäätöksestä siihen pisteeseen, että osaan soittaa kappaleen tempossa ja laulaa samalla. Käsittämätöntä!

Onhan Blowing in the Wind sinänsä varsin helppo kappale –  opettelemani kierto on säkeistöissä GCD ja kertosäkeessä CDG, ja minun kapulaversiossani ei ole mitään sen kummempaa. Toisaalta se on aika paljon nopeampi kuin muistin, ja soinnut vaihtuvat lähes koko ajan tahdin välein, eli aloittelijan kannalta melko tiuhaan. Lisäksi pari kuukautta takaperin en olisi mitenkään osannut opetella tuota komppia itsekseni pelkkää levyä kuuntelemalla. Onpas mukavaa huomata kehittyneensä.