Soittamisesta ja treenaamisesta

Olen viime viikot soittanut ennen kaikkea Päivänsädettä ja menninkäistä, tai tarkemmin ottaen sen melodiaa – tähän astihan kappaleen soittaminen on minun kohdallani tarkoittanut lähinnä sointuja ja komppaamista. Tosin jo aika kauan sitten opettelin soittamaan myös Emman melodiaa, joka alkaa nyt – noin neljän kuukauden soittamisen jälkeen – sujua.

Melodian opettelu on paljon hitaampaa ja tuskaisempaa puuhaa kuin sointusäestyksen opettelu. Tämä tietysti johtuu osin siitä, että olen tehnyt edellistä paljon, paljon vähemmän kuin jälkimmäistä. Mutta tekemisenä yksittäisten äänien saaminen ulos kitarasta on joka tapauksessa luonteltaan aivan erilaista puuhaa kuin präm präm präm, plonk plonk, präm. 

Näin ollen olen miettinyt viime aikoina harjoittelemista. Eräs musiikkipedagogiystäväni on sitä mieltä, että on syytä harjoitella keskittyneesti: kappaleen saa hänen mukaansa parhaiten sisäistettyä niin, että keskittyy täysillä tekemäänsä. Näin kappaleen soittamiseen vaadittavat liikkeet muuttuvat automaattisiksi paljon nopeammin kuin silloin, jos niitä lähtee harjoittelemaan mekaanisen toiston kautta ilman, että mieli on mukana. Toista ääripäätä edustaa kitaristi Eric Skye, joka korostaa nimenomaan aivottoman, mekaanisen harjoittelun merkitystä. Hän kehottaa laittamaan elokuvan pyörimään ja tekemään harjoiteltavaa asiaa uudelleen ja uudelleen, sen kummemmin ajattelematta – tärkeintä on toistojen määrä ja se, että viettää harjoiteltavan asian parissa paljon aikaa.

Molemmissa lähestymistavoissa on epäilemättä puolensa, mutta ainakin minun kohdallani niitä yhdistää eräs ylitsepääsemätön ongelma. Aina, kun istun kitaran kanssa alas joko harjoitellakseni keskittyneesti tai tehdäkseni määrättömän määrän aivottomia toistoja, minulle tulee tunne, joka on tyhjentävästi kuvattavissa yhdellä ainoalla sanalla. Se tunne on vitutus. Sekä keskittyneessä harjoittelussa että aivottomissa toistoissa on tavoite, ja se tavoite on kappaleen oppiminen. Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka helposti alkavat suorittaa kaikkea tekemäänsä, ja näin käy etenkin silloin, jos tekemisellä on tavoite. Ja suorittaessa taas alkaa yleensä ennemmin tai myöhemmin vituttaa. Yleensä ennemmin.

Soittamisessa parasta on, että se on tekemistä vailla tavoitteita. Totta kai haluan tulla paremmaksi soittajaksi ja tietenkin haluan oppia soittamani kappaleet mahdollisimman hyvin. Mutta se ei ole soittamisen perimmäinen syy: soitan, koska haluan soittaa, ja soittaminen on ollut itsessään ihanaa ensimmäisestä plonk-äänestäni lähtien. En oikeastaan tiedä, miksi niin on. Ehkä siksi, että soittaessa mieli ja ruumis ovat hetken samassa paikassa, ja tunnetustihan ihminen rentoutuu silloin, kun näin käy. 

Vaikka rentoutuminen ei ehkä yksin katakaan soittamisen ihanuutta, on se kuitenkin tärkeä osa soittamista ja sitä iloa, jonka soittaminen minulle tuottaa. Tavoitteellisen harjoittelun ongelma on, että se ainakin minun kohdallani tuppaa hävittämään rentouden: kun soitolla on jokin selkeä tavoite, vaikkapa nyt se, että F-duuri soi kunnolla, niin soimaton F-duuri (eli se kuuluisa plonk) ei enää kelpaakaan. Seurauksena on turhautuminen niin kauan, kuin kitarasta edelleen kuuluu plonk (eikä vaikkapa präm). Sitten, kun plonkit ovat vihdoin kuukausien turhautuneen hinkkauksen tuloksena muuttuneet prämeiksi, on kiikarissa jo jokin uusi tavoite, joka vie ilon siitä, että on vihdoin saavuttanut joka kerta soivan F-duurin. 

Ei siis ole oikeastaan mitään syytä treenata. On syytä soittaa.