Hitchcock! Eli Isokynän arvoitus

Sain eiliseltä kitaratunniltani soitettavakseni peräti kolme Dave Lindholmin kappaletta, joista olenkin nyt sitten ollut aivan innoissani. Ne ovat Sitähän se kaikki on, Puhelinlasku on mun ja Voi kun riittäis pieni taivas. Näistä Puhelinlasku on mun oli minulle kokonaan uusi tuttavuus, mikä kenties selittää sen, että se on soinut lakkaamatta päässäni nyt kohta vuorokauden. Viimeöisessä unessanikin oli laskuja, suklaalastuja ja nainen, joka pesi tukkaansa puhuen samalla puhelimessa. Asiaan voi tietysti vaikuttaa sekin, että puhelinlaskuni on taas maksamatta. Näistä kolmesta hauskin soitettava on kuitenkin Voi kun rittäis pieni taivas. Siinä on juuri sen verran puuhaa, että sitä soittaessaani joudun keskittymään koko ajan aika tavalla. Soittoflow on siis käytännössä taattu.

Isokynä kuuluu siihen loistavien muusikoiden kaartiin, joihin olen tutustunut isäni levyhyllyn kautta. Olen ollut siinä uskossa, että olisimme isäni kanssa kuunnelleet enemmänkin Davea yhdessä, ja vähän hämmästellyt sitä, että isäni vinyylikokoemassa on häneltä yksi ainut levy, nimittäin Vanha ja uusi romanssi. Mainio levy muuten. Kuitenkin tutkaillessani Lindholmin diskografiaa ja löysin sieltä montakin levyä, joiden kappaleista suuri osa on jo pelkän nimen perusteella tuttuja ja joista minulla on jonkinlainen käsitys myös kokonaisina levyinä. Sitten on tietysti vielä ne kappaleet, jotka ihmiset tuntuvat yleisimmin Davelta tietävän: tuo jo mainitsemani Sitähän se kaikki on ja ja Annan kitaran laulaa vaan.

Varsinainen mysteeri on siinä, etten tiedä ollenkaan, missä ja milloin olen kyseisiä levyjä kuunnellut. Olin olettanut, että isälläni oli Davea jollain toisella formaatilla – siis C-kasetilla tai CD-levyllä – mutta näin ei olekaan. Vanha ja uusi romanssi on ainoamme, ja sitä toki muistan kuunnelleeni paljonkin. Yleensä muistan suunnilleen, mitä levyjä olen milloinkin lainannut kirjastosta tai ystäviltä. Levyt tapaavat jättää sitä vahvemman muistijäljen, mitä enemmän olen niistä pitänyt, ja tässä tapauksessahan olen pitänyt aika tavalla. Yleensä musiikkiin lisäksi liittyy muisto tilanteesta, jossa olen sitä kuunnellut: Tina Turnerin Private Dancer on selvä silityslevy, Simonin ja Garfunkelin koko tuotannon kuuntelin lähes puhki tiskatessani ensimmäisessä omassa kodissani, Amalia Rodriguez taas vie minut sekä kuluvan vuosituhannen alkuun Torkkelinmäelle että Bairro Altoon. Vanha ja uusi rakkaus vie minut Espooseen, mutta ne muut eivät tunnu vievän minua mihinkään. Silti ne ovat hyvin tuttuja. Tämä hämmentää minua suuresti. Palkitsen ruhtinaallisesti jokaisen, jolla on havaintoja minusta kuuntelemassa Dave Lindholmin musiikkia viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta.

Huomasin eilen myös, ettei netistä ainakaan kovin helpolla löydy sanoja kappaleeseen Puhelinlasku on mun. Sen sijaan löytyy melko monta keskusteluketjua, joissa pohditaan, mitä ihmettä siinä lauletaan, ja erilaisia veikkauksia eri kohdista. Minun veikkaukseni on tällainen:

Puhelinlasku on mun

Hitchcock!

Washington DC soita mihin vaan

Keuruu kyllä kyllä soita mihin vaan

Åland joo joo joo soita mihin vaan

Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

On mun

Mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

Hitchcock!

Pieni numero tässä suuri sielu

Soita mihin vaan

Sä varmaan peset tukkas puhelimen äärellä

Puhut aina vaan

Pitsat röökit ja suklaalastut

Puhut aina vaan

Mä en paljon sykäyksii laske

Soita mihin vaan

Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

On mun

Mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

Hitchcock!

Sä voisit edes joskus tavata ihmisiä

Puhuu mistä vaan

Kuunnella ja katsoo silmästä silmään

Sanoo mitä vaan

Hei anna mulle luuri

Haluun sanoo sen nyt

Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

On mun

Mä tiedän tiedän tiedän tiedän

Puhelinlasku on mun

Hitchcock!

Nouse ylös

Opi laskeutuun

Nouse ylös

Opi laskeutuun