Suuria Oivalluksia

Sävelkorva on asia, jota varsinkin Suomessa arvostetaan huomattavan paljon. Moni tuttuni tuntuu jopa vetävän suorat yhtäläisyysmerkit hyvän sävelkorvan ja musikaalisuuden välille. Esimerkiksi rytmitajua arvostetaan paljon, paljon vähemmän. Se on sikäli hyväkin juttu, että harva pelkää väärää rytmitystä niin paljon kuin väärien sävelkorkeuksien päästämistä suustaan – en ole koskaan kuullut, että huono rytmitaju olisi estänyt ketään kauniilla äänellä ja hyvällä sävelkorvalla siunattua loistamasta musiikin tunneilla koulussa saati nauttimasta musiikista.

Harva itsensä epämusikaaliseksi leimannut ihminen tajuaa, että sävelkorkeuksien erottaminen on suurimmalla osalla ihmisistä opittu taito, jota voi harjoitella ja jossa harjoituksen myötä myös harjaantuu. Minusta on ollut hauska huomata, miten paljon korvani on pelkästään tämän kevään aikana kehittynyt ihan vain siksi, että olen ollut entistä enemmän sävelten kanssa tekemisissä. 

Olen aina rakastanut musiikkia, mutta minulla kesti hyvin kauan, ennen kuin tajusin, että oikean äänenkorkeuden erottaminen ja siihen pyrkiminen on niin tärkeää, kuin se on. Ymmärsin alusta asti, että melodiat koostuvat enimmäkseen sävelkorkeuksien vaihteluista ja rytmistä. Kuitenkin olin yli 10-vuotias, kun tajusin, että kappaletta laulaessa olisi aina syytä pyrkiä alkuperäiseen melodiaan, eikä vain johonkin, joka kuulostaa hyvältä. Minulle kappaleissa paljon melodiaa tärkeämpi asia olivat lapsena sanat, niiden rytmi ja se äänten kokonaisvaltainen kudelma, joka muodostaa kappaleen. Hyvin tärkeää oli myös laulajan äänen väri ja se, tarkoittaako hän sitä, mitä hän laulaa. Minulle oli kyllä usein sanottu, etten ollut kovin hyvä laulamaan, mutta ennen Suurta Melodiaoivallustani minun oli hyvin vaikea hahmottaa, mistä se johtui. Kun sitten asian oivalsin, ei loppujen lopuksi kestänyt kovinkaan kauaa, ennen kuin opin tähtäämään ja osumaan oikeisiin säveliin. En vain ollut tajunnut yrittää, koska se ei ollut minusta tärkeää. 

Tänä keväänä olen oppinut kaksi keskeistä seikkaa lisää: 

1. Kun soitan yksin kotona, ei ole mitään väliä, onko kitarani vireessä vai ei. Tärkeää on vain, että se on niin hyvässä vireessä, että se kuulostaa minusta kivalta. Muiden ihmisten sävelkorvilla ei ole silloin mitään väliä.

2.  Kitaraa täysin mahdotonta saada aivan täydelliseen vireeseen. Vireestä ei siksikään kannata välittää liikaa.

Minusta on jälkikäteen ajateltuna käsittämätöntä, että olen tajunnut noista kahdesta asiasta ensimmäisen vasta tänä keväänä, niin itsestään selvältä se nyt tuntuu. Taustaa tuolle toiselle kohdalle löytyy muuten tämän linkin takaa. Samaisella sivulla on muutenkin hyvä ja kattava yleiskatsaus kitaran virittämisestä ja muutamia akustiikan perusteita siinä samassa. Kun luin tuota juttua, huomasin toivovani, ettei minulle koskaan kehity sellaista sävelkorvaa, joka jutun kirjoittajalla on. Olisi kamalaa, jos ei voisi enää kunnolla nauttia kaikista niitä levyistä, joissa kitaran vire on vähän sinne päin ja jossa laulaja viihtyy siinä vähän nuotista vasemmalle.