Sain eiliseltä kitaratunniltani soitettavakseni peräti kolme Dave Lindholmin
kappaletta, joista olenkin nyt sitten ollut aivan innoissani. Ne ovat
Sitähän se kaikki on, Puhelinlasku on
mun ja
Voi kun riittäis pieni taivas.
Näistä Puhelinlasku on mun oli minulle kokonaan uusi tuttavuus, mikä kenties
selittää sen, että se on soinut lakkaamatta päässäni nyt kohta vuorokauden.
Viimeöisessä unessanikin oli laskuja, suklaalastuja ja nainen, joka pesi
tukkaansa puhuen samalla puhelimessa. Asiaan voi tietysti vaikuttaa sekin, että
puhelinlaskuni on taas maksamatta. Näistä kolmesta hauskin soitettava on kuitenkin Voi kun rittäis pieni taivas. Siinä
on juuri sen verran puuhaa, että sitä soittaessaani joudun keskittymään koko
ajan aika tavalla. Soittoflow on siis käytännössä taattu.
Isokynä kuuluu siihen loistavien muusikoiden kaartiin, joihin olen
tutustunut isäni levyhyllyn kautta. Olen ollut siinä uskossa, että olisimme
isäni kanssa kuunnelleet enemmänkin Davea yhdessä, ja vähän hämmästellyt sitä,
että isäni vinyylikokoemassa on häneltä yksi ainut levy, nimittäin
Vanha
ja uusi romanssi. Mainio levy muuten. Kuitenkin tutkaillessani Lindholmin
diskografiaa ja löysin sieltä montakin levyä, joiden kappaleista suuri osa on
jo pelkän nimen perusteella tuttuja ja joista minulla on jonkinlainen käsitys
myös kokonaisina levyinä. Sitten on tietysti vielä ne kappaleet, jotka ihmiset
tuntuvat yleisimmin Davelta tietävän: tuo jo mainitsemani Sitähän se kaikki on ja
ja Annan kitaran laulaa vaan.
Varsinainen mysteeri on siinä, etten tiedä ollenkaan, missä ja milloin olen
kyseisiä levyjä kuunnellut. Olin olettanut, että isälläni oli Davea jollain
toisella formaatilla – siis C-kasetilla tai CD-levyllä – mutta näin ei olekaan.
Vanha ja uusi romanssi on ainoamme, ja sitä toki muistan kuunnelleeni
paljonkin. Yleensä muistan suunnilleen, mitä levyjä olen milloinkin lainannut
kirjastosta tai ystäviltä. Levyt tapaavat jättää sitä vahvemman muistijäljen,
mitä enemmän olen niistä pitänyt, ja tässä tapauksessahan olen pitänyt aika
tavalla. Yleensä musiikkiin lisäksi liittyy muisto tilanteesta, jossa olen sitä
kuunnellut: Tina Turnerin Private Dancer on selvä silityslevy, Simonin ja
Garfunkelin koko tuotannon kuuntelin lähes puhki tiskatessani ensimmäisessä
omassa kodissani, Amalia Rodriguez taas vie minut sekä kuluvan vuosituhannen alkuun
Torkkelinmäelle että Bairro Altoon. Vanha ja uusi rakkaus vie minut Espooseen,
mutta ne muut eivät tunnu vievän minua mihinkään. Silti ne ovat hyvin tuttuja. Tämä hämmentää minua suuresti. Palkitsen ruhtinaallisesti jokaisen, jolla on havaintoja minusta kuuntelemassa Dave Lindholmin musiikkia viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta.
Huomasin eilen myös, ettei netistä ainakaan kovin helpolla löydy sanoja
kappaleeseen Puhelinlasku on mun. Sen sijaan löytyy melko monta
keskusteluketjua, joissa pohditaan, mitä ihmettä siinä lauletaan, ja erilaisia
veikkauksia eri kohdista. Minun veikkaukseni on tällainen:
Puhelinlasku on mun
Hitchcock!
Washington DC soita mihin vaan
Keuruu kyllä kyllä soita mihin vaan
Åland joo joo joo soita mihin vaan
Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän
Puhelinlasku on mun
On mun
Mä tiedän tiedän tiedän tiedän
Puhelinlasku on mun
Hitchcock!
Pieni numero tässä suuri sielu
Soita mihin vaan
Sä varmaan peset tukkas puhelimen
äärellä
Puhut aina vaan
Pitsat röökit ja suklaalastut
Puhut aina vaan
Mä en paljon sykäyksii laske
Soita mihin vaan
Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän
Puhelinlasku on mun
On mun
Mä tiedän tiedän tiedän tiedän
Puhelinlasku on mun
Hitchcock!
Sä voisit edes joskus tavata
ihmisiä
Puhuu mistä vaan
Kuunnella ja katsoo silmästä
silmään
Sanoo mitä vaan
Hei anna mulle luuri
Haluun sanoo sen nyt
Oo mä tiedän tiedän tiedän tiedän
Puhelinlasku on mun
On mun
Mä tiedän tiedän tiedän tiedän
Puhelinlasku on mun
Hitchcock!
Nouse ylös
Opi laskeutuun
Nouse ylös
Opi laskeutuun