Olen nyt reilun viikon ajan soittanut Frantz Casseuksen kappaletta Coumbite, joka on täydellinen esimerkki siitä, miksi juuri kitara on minun soittimeni. Monia, monia muitakin esimerkkejä on, ja lisää voisi tietysti keksiä aivan loputtomiin. Kuitenkin Coumbite edustaa - tietysti monien, monien muiden ohella - juuri sellaista musiikkia, joka osuu jonnekin syvälle olemukseni kerroksiin ja jollaista olen koko ikäni halunnut osata soittaa. Tässä on tietysti syy myös siihen, että haluan soittaa ennen kaikkea nailonkielistä kitaraa. Tuntuu myös erityisen hauskalta soittaa ensimmäistä kertaa nuoteista, joita olen tässä samalla opetellut vähitellen lukemaan. Olen aina hiukan halveksinut nuottienlukutaitoa ja tietenkin salaa halunnut osata.
Coumbite on uskomattoman kaunis kappale ja todella pirullinen soitettava. Olen alun alkaen ymmärtänyt, että se on minulle melkoinen haaste, niin kuin se onkin. Mutta vaikean opittavan siitä tekeekin yllättäen se, että se tuntuu yllättävän helpolta, ainakin näin alussa. Tämä tietysti johtaa siihen, että olen jatkuvasti raivoissani itselleni siitä, etten osaa, ja raivo tietenkin häiritsee ikävästi keskittymistä. Onneksi se kuulemma vaikeutuu huomattavasti loppua kohti.
P.S: Paras tähän mennessä kuulemani versio Coumbitesta on Marc Ribot'n, jota en valitettavasti ole ainakaan tähän mennessä löytänyt mistään päin internetiä. Suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti