Musiikin teoriasta

Yksi parhaista asioista kitaransoiton aloittamisessa on ollut itse soittamisen lisäksi se, että olen vähitellen alkanut ymmärtää musiikin teoriaa. Nykyään esimerkiksi ymmärrän, mitä tarkoittaa sävellaji ja miten sitä voi halutessaan vaihtaa. En enää putoa täysin kärryiltä, kun ihmiset ympärilläni alkavat syystä tai toisesta muistella lapsuutensa teoriatuntien sisältöjä (mitä tapahtuu elämässäni yllättävän usein). Tämä laulu ei ole enää täyttä hepreaa.

Toisin sanoen tänä vuonna 2013 on tuntunut aika pitkälti samalta, kuin aloittaessani ruotsin opiskelun 13-vuotiaana: koko elämäni ajan ympärilläni puhuttu salakieli ei ollutkaan enää salakieli, vaan lopulta varsin helppo kieli*, johon oli erittäin mahdollista päästä sisään ja vieläpä varsin nopeasti. Kokemus on sanalla sanoen voimauttava, niin vähän kuin tuosta sanasta pidänkin. 

*Kielten helppous ja vaikeus on tietenkin hyvin subjektiivista ja riippuu monista seikoista. Ruotsi oli minulle helppoa luultavasti juuri siksi, että olin kuullut sitä varsin paljon koko siihenastisen elämäni ajan, ja siksi, että osasin jo englantia, joka sattuu olemaan ruotsin lähisukulainen. Musiikin teorian kieli taas on kielenä lapsellisen yksinkertainen, jos sitä verrataan mihin tahansa luonnolliseen kieleen (kuten vaikkapa ruotsiin, englantiin tai viroon).