My oh my, what a wonderful day!

Jostain syystä tuntuu olevan niin, että hyvässä musiikissa soi useammin suru kuin ilo. Iloisuus lipsahtaa hyvin helposti pirteydeksi tai pahimmassa tapauksessa reippaudeksi. Eihän sellaista jaksa ihminen kuunnella.

Tänään kuulin pitkästä aikaa itselleni täysin uuden, aivan röyhkeän iloisen kappaleen, jota en ensi kuulemalta inhonnut, nimittäin Allman Brothersin kappaleen Blue sky.

Kappaleen sanat ovat vanhalle kunnon amerikkalaiselle tsippadiduudaa-perinteelle suorastaan kuvottavan uskolliset:

Walk along the river, sweet lullaby, it just keeps on flowing,
It don't worry 'bout where it's going, no, no.
Don't fly, mister blue bird, I'm just walking down the road,
Early morning sunshine tell me all I need to know

You're my blue sky, you're my sunny day.
Lord, you know it makes me high when you turn your love my way,
Turn your love my way, yeah.

Good old sunday morning, bells are ringing everywhere.
Goin' to Carolina, it won't be long and I'll be there

Sinisen taivaan nimellä kulkevia kappaleita on populaarimusiikin historiassa tehty sellaset määrät, etten ensin uskonut, etteikö Allman Brothers olisi vain valinnut jotakin näistä kappaleista ja sovittanut sitä omalla tavallaan, mutta ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole. 

Allman Brothersinkin sinitaivaassa kaikki on hyvin, aurinko paistaa, joki virtaa, genressä alati toistuva lintuherra suorastaan mainitaan nimeltä. Kuten osavaltion nimestäkin voi päätellä, varsinkin levyversio sujahtaa varsin somasti kantrimusiikin genreen. Kuitenkin esimerkiksi tämä liveversio on jo paljon hankalampi mahduttaa kyseiseen lokeroon.

En oikein ymmärrä mistä johtuu, ettei tämä Blue Skies aiheuta minussa samaa ällötysreaktiota, jonka esimerkiksi tuo yllä linkkaamani Sinatra aiheuttaa välittömästi. Veikkaukseni on, että syynä on jälleen kerran kitara, tai tarkemmin ottaen kaksi.

Susan Piverin sanoin:

"partway through, a second guitarist joins the first and they begin to play together. With no effort, they find each other and play in tandem and off each other, one sweeter and the other fuzzier, totally separate and completely joined. At 2:27 they say hi and at 4:11 they say bye and in between they have a loping, endless, easy companionship. Friends. You might expect that two guitarists would “duel” or try to outdo each other, but not Dickey and Duane. They fall into each other and that falling outdoes me every time"