Kieliä ja lahjakkuuksia

Olen viime aikoina ruvennut varovaisesti opastamaan kitaransoitosta kiinnostuneita ystäviäni kitaran pariin. Olen myös opettanut muutaman vähän taitavammankin kitaristin vaihtamaan itse kitaransa kielet - taito, jonka lopulta yllättävän harva pidempäänkään soittanut tuntuu osaavan.

Hiljattain sain varsin erikoisen pyynnön: soittotaidoistani (ja niiden puutteesta) erittäin tietoinen ystäväni pyysi minua pitämään aivan suoranaisen kitaratunnin. Nyt minulla on siis sovittuna kitaratunti, jossa minä olenkin yllättäen opettajan roolissa. Varsin vitsikästä ja tietysti myös erittäin imartelevaa. Onneksi kuitenkin opetan ammatikseni ihmisiä käyttämään suomen kieltä, joten minulla on jonkinlaisia valmiuksia rakentaa aivan toisenlainen kielitunti. 

Tänäänkin pääsin hiukan opastamaan kitaran kielten pariin, kun lapsuudenystäväni tuli kitaroineen kylään. Olin ymmärtänyt, että kyseessä olisi jokin vanha, vuosikausia kellarissa homehtunut romu, mutta ystäväni kitara onkin mitä somin uudehko nailonkielinen Landola, joka soi uudet kielet saatuaan erittäin kauniisti. Mikä parasta, se sopii ystäväni syliin aivan täydellisesti. Opetin hänelle Emman, eikä aikaakaan, kun hän osasi jo ulkomuistista sekä tarvittavat soinnut että hieman kappaleen melodiaakin. Aika hyvin naiselta, joka on viimeksi soittanut kitaraa koulun musiikintunnilla pitkälle toistakymmentä vuotta sitten.

Moni muukin viime aikoina meillä kitaraa varovaisesti soitellut henkilö (joihin kuuluu muun muassa Mari-tädin lokin lukijakunnalle tuttu Guljani) on osoittautunut kateutta herättävän lahjakkaaksi. Myös rakas aviomieheni (joka Juha-setänäkin tunnetaan) on suorastaan hermojaraastavan lahjakas kitaransoittaja - hän viettää kitaransa parissa murto-osan siitä ajasta, jonka minä vietän omani seurassa, ja on aloittanut soittamisen vähän minun jälkeeni, mutta soittaa silti aivan yhtä hyvin kuin minä. Coumbitea hän ei onneksi osaa ollenkaan, ainakaan vielä. Minun on jatkuvasti hoettava itselleni, ettei toisen nopea kehitys ole minulta millään tavalla pois, mutta silti välillä tuppaa ottamaan päähän.

Kaikkien näiden orastavien kitaralahjakkuuksien keskellä minua kuitenkin lohduttaa tieto, jonka olen oppinut monen muun lajin parissa puuhatessani: kun haluaa oppia jonkin asian, lahjakkuutta paljon tärkeämpiä ominaisuuksia ovat into ja sinnikkyys. Erilaisissa opettelua vaativissa lajeissa parhaita tulee lopulta yleensä innokkaista keskinkertaisuuksista. Mikäli tämä pätee myös kitaransoittoon, minun ennusteeni on oikein hyvä.

Loppuun linkki erään tutun nuoren pianisti- ja säveltäjälahjakkuuden soundcloud-sivuille. Mikaelin musiikki tuo erittäin hyvällä tavalla mieleen Amélie-soundrackin säveltäjä Yann Tiersenin musiikin, mutta on kuitenkin jotain aivan muuta: kaunista, kuulasta ja kaikesta leikkisyydestään huolimatta lopulta erittäin vakavaa. Ja ihastuttavan monikielistä: Mikael on Suomen lisäksi viettänyt paljon aikaa ainakin Ranskassa ja Portugalissa, ja se kuuluu ja näkyy kappaleiden kielivalintojen viehättävänä monipuolisuutena. Kielisoittimia on kyllä valitettavan vähän, mutta se annettakoon anteeksi.

My oh my, what a wonderful day!

Jostain syystä tuntuu olevan niin, että hyvässä musiikissa soi useammin suru kuin ilo. Iloisuus lipsahtaa hyvin helposti pirteydeksi tai pahimmassa tapauksessa reippaudeksi. Eihän sellaista jaksa ihminen kuunnella.

Tänään kuulin pitkästä aikaa itselleni täysin uuden, aivan röyhkeän iloisen kappaleen, jota en ensi kuulemalta inhonnut, nimittäin Allman Brothersin kappaleen Blue sky.

Kappaleen sanat ovat vanhalle kunnon amerikkalaiselle tsippadiduudaa-perinteelle suorastaan kuvottavan uskolliset:

Walk along the river, sweet lullaby, it just keeps on flowing,
It don't worry 'bout where it's going, no, no.
Don't fly, mister blue bird, I'm just walking down the road,
Early morning sunshine tell me all I need to know

You're my blue sky, you're my sunny day.
Lord, you know it makes me high when you turn your love my way,
Turn your love my way, yeah.

Good old sunday morning, bells are ringing everywhere.
Goin' to Carolina, it won't be long and I'll be there

Sinisen taivaan nimellä kulkevia kappaleita on populaarimusiikin historiassa tehty sellaset määrät, etten ensin uskonut, etteikö Allman Brothers olisi vain valinnut jotakin näistä kappaleista ja sovittanut sitä omalla tavallaan, mutta ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole. 

Allman Brothersinkin sinitaivaassa kaikki on hyvin, aurinko paistaa, joki virtaa, genressä alati toistuva lintuherra suorastaan mainitaan nimeltä. Kuten osavaltion nimestäkin voi päätellä, varsinkin levyversio sujahtaa varsin somasti kantrimusiikin genreen. Kuitenkin esimerkiksi tämä liveversio on jo paljon hankalampi mahduttaa kyseiseen lokeroon.

En oikein ymmärrä mistä johtuu, ettei tämä Blue Skies aiheuta minussa samaa ällötysreaktiota, jonka esimerkiksi tuo yllä linkkaamani Sinatra aiheuttaa välittömästi. Veikkaukseni on, että syynä on jälleen kerran kitara, tai tarkemmin ottaen kaksi.

Susan Piverin sanoin:

"partway through, a second guitarist joins the first and they begin to play together. With no effort, they find each other and play in tandem and off each other, one sweeter and the other fuzzier, totally separate and completely joined. At 2:27 they say hi and at 4:11 they say bye and in between they have a loping, endless, easy companionship. Friends. You might expect that two guitarists would “duel” or try to outdo each other, but not Dickey and Duane. They fall into each other and that falling outdoes me every time"

Coumbite, osa 3

Tänään kävimme kitaratunnilla läpi uusista osista viimeisen. Se on siis nyt siinä, ei tarvitse enää kuin oppia soittamaan sekä uusi osa että koko kappale! Helppoa kuin mikäkin, etenkin, kun jokainen aiemminkin opituista osista tuottaa edelleen vaikeuksia. 

Piristin tänään itseäni kuuntelemalla suunnilleen kaikki youtubesta löytämäni versiot kyseisestä kappaleesta. Suurimmassa osassa asialla on teknisesti erittäin taitavia kitaristeja (joskus jopa kuuluisia klassisen musiikin ammattilaisia), jotka tiluttavat kappaleen läpi sellaisella nopeudella, ettei alkuperäisestä sävellyksestä jää henkiin mitään, saati sitten, että jäisi minkäänlaista tilaa tulkinnalle. Kamalaa kuultavaa, ja samalla aivan hykerryttävää.

Saatan olla päästäni aivan vialla, mutta väitän silti, että soitan Coumbiten jo nyt paremmin kuin suurin osa edellä mainitusta teknisistä virtuuoseista. Ainakin silloin, kun ainoana kuulijana olen minä itse.

Musiikin teoriasta

Yksi parhaista asioista kitaransoiton aloittamisessa on ollut itse soittamisen lisäksi se, että olen vähitellen alkanut ymmärtää musiikin teoriaa. Nykyään esimerkiksi ymmärrän, mitä tarkoittaa sävellaji ja miten sitä voi halutessaan vaihtaa. En enää putoa täysin kärryiltä, kun ihmiset ympärilläni alkavat syystä tai toisesta muistella lapsuutensa teoriatuntien sisältöjä (mitä tapahtuu elämässäni yllättävän usein). Tämä laulu ei ole enää täyttä hepreaa.

Toisin sanoen tänä vuonna 2013 on tuntunut aika pitkälti samalta, kuin aloittaessani ruotsin opiskelun 13-vuotiaana: koko elämäni ajan ympärilläni puhuttu salakieli ei ollutkaan enää salakieli, vaan lopulta varsin helppo kieli*, johon oli erittäin mahdollista päästä sisään ja vieläpä varsin nopeasti. Kokemus on sanalla sanoen voimauttava, niin vähän kuin tuosta sanasta pidänkin. 

*Kielten helppous ja vaikeus on tietenkin hyvin subjektiivista ja riippuu monista seikoista. Ruotsi oli minulle helppoa luultavasti juuri siksi, että olin kuullut sitä varsin paljon koko siihenastisen elämäni ajan, ja siksi, että osasin jo englantia, joka sattuu olemaan ruotsin lähisukulainen. Musiikin teorian kieli taas on kielenä lapsellisen yksinkertainen, jos sitä verrataan mihin tahansa luonnolliseen kieleen (kuten vaikkapa ruotsiin, englantiin tai viroon).

Makes me happy

Minulta oli viritysmittari melkein viikon, mutta tänään löysin sen riemukseni villatakkini hihasta. Tässä välissä olen ehtinyt huomata, että kitaran virittäminen ilman mittareita sujuu yhä paremmin ja nopeammin.

Coumbite, osa 2

Enpä ole pariin päivään juuri muuta tehnytkään, kuin soittanut Coumbitea. En käsitä miten se voikin kuulostaa niin kauniilta jopa minun tämänhetkisenä versionani, joka käsittää laskujeni mukaan noin kolmasosan koko kappaleesta sekä monia virheitä, taukoja, udelleenaloituksia ja sihahduksia, joista on siisteimmillään erotettavissa sanat eiku ja äh.

Nyt kun se alkaa kutakuinkin jo muistuttaa itseään minunkin versionani, Coumbiten soittaminen tuottaa ajoittain varsin narsistista mielihyvää - MINÄ soitin tuon juuri, tuo ääni kuului MINUN kitarastani. Olenpas taitava. Minä! Kuitenkin paljon, paljon enemmän on niitä hetkiä, kun humpsahdan joko soitto- tai harjoitteluflow'hun ja katoan sinne. Välillä jopa unohdan kiroilla.

Harjoitteluflow

Juuri kun pääsin sanomasta, ettei ole mitään syytä treenata, aloinkin yhtäkkiä oikein kunnolla treenata.

Ryhdyin soittamaan Dave Brubeckin kappaletta Take Five (tarkemmin ottaen sen sointusäestystä), ja sen kanssa päässäni naksahti aivan ennen kokemattomalla tavalla: yhtäkkiä halusinkin vain harjoitella, harjoitella ja harjoitella. Soittamisesta ei niinkään voi puhua johtuen tavasta, jolla olen tätä kappaletta harjoitellut, nimittäin junnaamalla aina yhtä hyvin lyhyttä kohtaa niin kauan, että se alkaa sujua, ja sitten yhdistelemällä näitä oppimiani osasia toisiinsa. Olen tietysti myös noudattanut Eric Skyen neuvoa ja treenannut paljon niin, että teen samalla jotain aivan muuta, kuten katson televisiota. Myös kirjan lukeminen sujuu suorastaan hämmentävän hyvin samalla, blogikirjoitusten lukemisesta nyt puhumattakaan. Ihan niin pitkälle en ole vielä päässyt, että pystyisin laittamaan ruokaa tai kirjoittamaan samaan aikaan, kun vaihdan maanisesti Em:sta Hm7:aan. Tästä on kulunut reippaasti yli kuukausi, en vieläkään osaa Take Fivea kunnolla, mutta se ei haittaa yhtään, koska sitä on niin hauska harjoitella. Ihmeellistä.

Ei ilmeisesti ollut hullumpikaan idea kirjoittaa tänne Coumbiten aiheuttamasta raivosta, sillä tänään kaikki raivo on ollut tipo tiessään. Ja kas, Coumbitea on yhtäkkiä aivan ihana soittaa ja treenatakin, vaikka osaamiseen on edelleen todella, todella pitkä matka.

Loppuun vielä varsin lystikäs kitaraversio Take Fivesta: http://www.youtube.com/watch?v=zGZUy-DW7A4.

Oi sentään ja ah!

Eilen opin, että on olemassa tällainen sivusto, jossa voi kuluttaa aikaa aivan loputtomiin:

http://www.tonepedia.com/

Kyseessä on sivusto, jossa on muun muassa tietoa erilaisista kitaroista ja suuri määrä kitaroiden ääninäytteitä. Mainitsinko jo, että tällä sivustolla voi kuluttaa aikaa aivan loputtomiin?

Coumbite

Olen nyt reilun viikon ajan soittanut Frantz Casseuksen kappaletta Coumbite, joka on täydellinen esimerkki siitä, miksi juuri kitara on minun soittimeni. Monia, monia muitakin esimerkkejä on, ja lisää voisi tietysti keksiä aivan loputtomiin. Kuitenkin Coumbite edustaa - tietysti monien, monien muiden ohella - juuri sellaista musiikkia, joka osuu jonnekin syvälle olemukseni kerroksiin ja jollaista olen koko ikäni halunnut osata soittaa. Tässä on tietysti syy myös siihen, että haluan soittaa ennen kaikkea nailonkielistä kitaraa. Tuntuu myös erityisen hauskalta soittaa ensimmäistä kertaa nuoteista, joita olen tässä samalla opetellut vähitellen lukemaan. Olen aina hiukan halveksinut nuottienlukutaitoa ja tietenkin salaa halunnut osata. 

Coumbite on uskomattoman kaunis kappale ja todella pirullinen soitettava. Olen alun alkaen ymmärtänyt, että se on minulle melkoinen haaste, niin kuin se onkin. Mutta vaikean opittavan siitä tekeekin yllättäen se, että se tuntuu yllättävän helpolta, ainakin näin alussa. Tämä tietysti johtaa siihen, että olen jatkuvasti raivoissani itselleni siitä, etten osaa, ja raivo tietenkin häiritsee ikävästi keskittymistä. Onneksi se kuulemma vaikeutuu huomattavasti loppua kohti.

P.S: Paras tähän mennessä kuulemani versio Coumbitesta on Marc Ribot'n, jota en valitettavasti ole ainakaan tähän mennessä löytänyt mistään päin internetiä. Suosittelen.

Paluu

Paluu Marista oli sekä haikea että vaikea - olisin hyvin voinut jäädä Joškar-Olaan opiskelemaan marilaisia kansantansseja ja lauluja ja soittelemaan kitaraa paikallisten muusikoiden kanssa vielä joksikin aikaa, vaikkapa vuodeksi tai pariksi. Vaan onneksi kotona odotti monien muiden Marissa kaipaamieni ohella kitaratunti poikineen (vieläpä heti kotiinpaluuta seuraavana päivänä) ja vaikka mitä muutakin mukavaa musiikkiinkin liittyvää. Olen muun muassa matkani jälkeen oppinut, että Helsingissäkin on täysin mahdollista mennä puistoon soittamaan kitaraa ja että kitara kulkee kovassa kotelossa turvallisesti lentokoneen ruumassa esimerkiksi Ranskaan ja takaisin.

Marilaisesta musiikista voisi kirjoittaa loputtomasti, jos osaisi. Sanonpahan vain, että pidän siitä oikein kovasti, ja haluan tutustua siihen paremmin.

Kommunikointia (vähintään) kuudella kielellä

http://marinloki.blogspot.ru/2013/07/marin-seikkailujen-osa-7-jossa-tati.html

Matkalla Marissa

Olen viettänyt tämä viikon Joškar-Olassa, joka on Marinmaan pääkaupunki, ja vietän vielä seuraavat kaksi, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. Kaupungin nimi on maria ja tarkoittaa punaista kaupunkia, mistä edellisen kirjoituksen otsikko.

Kitaransoitto on menomatkan jälkeen jäänyt paljon, paljon vähemmälle kuin tahtoisin, sillä marin kielen kurssillamme on varsin tiivis ohjelma ja asunnossamme hometta, joten pyrin viettämään siellä mahdollisimman vähän aikaa. Olen silti pystynyt soittamaan päivittäin, mutta vain hetken kerrallaan.

Eilen ja toissapäivänä päätin viimein reipastua ja lähteä Nunnun kanssa ulos soittamaan (Ramin jätin pitkän harkinnan jälkeen kotiin, sillä matkalla voi tulla vastaan kaikenlaisia vaaroja, joista Nunnu nuorempana ja notkeampana selvinnee paremmin). Pystyin keskittymään soittamiseen paljon paremmin kuin olisin uskonut, vaikka yhdessä vaiheessa pari ohikulkijaa jäi katsomaan ja kuuntelemaan.

Matkastamme voi muuten lukea lisää täältä.

Matka punaiseen kaupunkiin

On vaikea keksiä mitään hauskempaa, kuin kitaransoitto venäläisen junan makuuvaunussa hyvässä matka- ja lauluseurassa. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Soittamisesta ja treenaamisesta

Olen viime viikot soittanut ennen kaikkea Päivänsädettä ja menninkäistä, tai tarkemmin ottaen sen melodiaa – tähän astihan kappaleen soittaminen on minun kohdallani tarkoittanut lähinnä sointuja ja komppaamista. Tosin jo aika kauan sitten opettelin soittamaan myös Emman melodiaa, joka alkaa nyt – noin neljän kuukauden soittamisen jälkeen – sujua.

Melodian opettelu on paljon hitaampaa ja tuskaisempaa puuhaa kuin sointusäestyksen opettelu. Tämä tietysti johtuu osin siitä, että olen tehnyt edellistä paljon, paljon vähemmän kuin jälkimmäistä. Mutta tekemisenä yksittäisten äänien saaminen ulos kitarasta on joka tapauksessa luonteltaan aivan erilaista puuhaa kuin präm präm präm, plonk plonk, präm. 

Näin ollen olen miettinyt viime aikoina harjoittelemista. Eräs musiikkipedagogiystäväni on sitä mieltä, että on syytä harjoitella keskittyneesti: kappaleen saa hänen mukaansa parhaiten sisäistettyä niin, että keskittyy täysillä tekemäänsä. Näin kappaleen soittamiseen vaadittavat liikkeet muuttuvat automaattisiksi paljon nopeammin kuin silloin, jos niitä lähtee harjoittelemaan mekaanisen toiston kautta ilman, että mieli on mukana. Toista ääripäätä edustaa kitaristi Eric Skye, joka korostaa nimenomaan aivottoman, mekaanisen harjoittelun merkitystä. Hän kehottaa laittamaan elokuvan pyörimään ja tekemään harjoiteltavaa asiaa uudelleen ja uudelleen, sen kummemmin ajattelematta – tärkeintä on toistojen määrä ja se, että viettää harjoiteltavan asian parissa paljon aikaa.

Molemmissa lähestymistavoissa on epäilemättä puolensa, mutta ainakin minun kohdallani niitä yhdistää eräs ylitsepääsemätön ongelma. Aina, kun istun kitaran kanssa alas joko harjoitellakseni keskittyneesti tai tehdäkseni määrättömän määrän aivottomia toistoja, minulle tulee tunne, joka on tyhjentävästi kuvattavissa yhdellä ainoalla sanalla. Se tunne on vitutus. Sekä keskittyneessä harjoittelussa että aivottomissa toistoissa on tavoite, ja se tavoite on kappaleen oppiminen. Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka helposti alkavat suorittaa kaikkea tekemäänsä, ja näin käy etenkin silloin, jos tekemisellä on tavoite. Ja suorittaessa taas alkaa yleensä ennemmin tai myöhemmin vituttaa. Yleensä ennemmin.

Soittamisessa parasta on, että se on tekemistä vailla tavoitteita. Totta kai haluan tulla paremmaksi soittajaksi ja tietenkin haluan oppia soittamani kappaleet mahdollisimman hyvin. Mutta se ei ole soittamisen perimmäinen syy: soitan, koska haluan soittaa, ja soittaminen on ollut itsessään ihanaa ensimmäisestä plonk-äänestäni lähtien. En oikeastaan tiedä, miksi niin on. Ehkä siksi, että soittaessa mieli ja ruumis ovat hetken samassa paikassa, ja tunnetustihan ihminen rentoutuu silloin, kun näin käy. 

Vaikka rentoutuminen ei ehkä yksin katakaan soittamisen ihanuutta, on se kuitenkin tärkeä osa soittamista ja sitä iloa, jonka soittaminen minulle tuottaa. Tavoitteellisen harjoittelun ongelma on, että se ainakin minun kohdallani tuppaa hävittämään rentouden: kun soitolla on jokin selkeä tavoite, vaikkapa nyt se, että F-duuri soi kunnolla, niin soimaton F-duuri (eli se kuuluisa plonk) ei enää kelpaakaan. Seurauksena on turhautuminen niin kauan, kuin kitarasta edelleen kuuluu plonk (eikä vaikkapa präm). Sitten, kun plonkit ovat vihdoin kuukausien turhautuneen hinkkauksen tuloksena muuttuneet prämeiksi, on kiikarissa jo jokin uusi tavoite, joka vie ilon siitä, että on vihdoin saavuttanut joka kerta soivan F-duurin. 

Ei siis ole oikeastaan mitään syytä treenata. On syytä soittaa.  

Levylainoja

Minulla on ollut kitaratuntieni yhteydessä tapana pyytää (ja saada) Jannelta levyjä lainaksi, ja toisinaan Janne lainaa minulle kitaratuntien yhteydessä levyjä ilman, että minun tarvitsee niitä erikseen pyytää. Tällä ja viime viikolla minulla on ollut lainassa Dead Moonin Nervous Sooner Changes ja Bluesoundsin Black. Dead Moonin pyysin, Bluesoundsin sain pyytämättä.

 

Laitoin Nervous Sooner Changesin soimaan heti kahden viikon takaisen kitaratunnin jälkeen, ja olen kuunnellut sitä siitä lähtien jokaisessa musiikinkuunteluun sopivassa raossa (joita on ollut harmillisen vähän). Levy on hykerryttävää yhdysvaltalaista räminärokkia 90-luvun puolestavälistä, jota voi kuunnella melkein milloin vain. Se myös aika ajoin kuulostaa kaikesta rokkaavuudestaan ja punkahtavuudestaankin huolimatta melko paljon kantrilta, mikä on minusta pelkästään hyvä asia, sillä pidän kovasti kantrista (mutta vain, jos se on hyvää kantria, tai jos kyseessä on Dolly Parton).  

Tänään sain viimein tilaisuuden tutustua rauhassa Blackiin. Janne oli tietysti esitellyt sen minulle asianmukaisesti, mutta olin kahdessa viikossa autuaasti ehtinyt unohtaa, mistä on kysymys. Ehdin siis kuunnella ensimmäisen puoliskon levystä harvinaisen avoimin korvin ja ihastua oikein kunnolla. Kysymys oli tietysti taas Dave Lindholmista ja hänen lisäkseen Ari Vaahterasta ja Zape Leppäsestä. Aivan mahtava levy, sellaisella polvet veteliksi vetävällä tavalla. Eipä tullut kuunnellessa mieleenkään, että maa on Suomi ja vuosi 1980, vaikka mikäs muukaan se olisi ollut. Miten on mahdollista, etten ollut koskaan kuullut tätä saati tästä? Ja miten on mahdollista mennä tämän jälkeen nukkumaan?