perjantai 25. lokakuuta 2013
Tädin korva kehittyy
Viime aikoina olen yleensä ennen soittamista huvikseni yrittänyt hetken aikaa virittää kitaran korvakuulolta ennen viritysmittariin tarttumista. Kuluneen viikon aikana olen saanut kielet monta kertaa täysin tai lähes täysin vireeseen jo ennen mittaria. Muuten kitara on ollut mittarin mukaan täysin vireessä, mutta kerran mittari näytti jokaisen kielen olevan parisenkymmentä hertsiä ylävireessa, toisin sanoen kaukana konserttivireestä mutta kuitenkin täysin vireessä suhteessa omaan itseensä. Hyvin, hyvin tyydyttävää.
Musiques du monde
Olen kahden vuorokauden sisään päässyt kahdelle (tai oikeastaan peräti kolmelle) aivan mahtavalle keikalle.
Näistä aikajärjestyksessä ensimmäinen oli ihanan Tonoksen mielettömän monipuolinen konsertti, jossa matkattiin Kreikasta Kiinaan pitkin Silkkiteitä. Kappaleita oli lähes jokaisesta maasta matkan varrelta.
Seuraavaksi pääsin Tavastialle, jossa pääesiintyjänä oli mielettömän taitava ja muutenkin mainio aavikkobluesartisti Bombino. Ennen Bombinoa esiityi Faarao Pirttikangas, jonka olin nähnyt puolisen vuotta sitten levynjulkaisukeikalla. Tiesin odottaa loistavaa musiikkia ja hyviä esiintyjiä, mutta odotukseni ylittyivät silti täysin. Faarao oli monin verroin parempi kuin edellisellä näkemälläni keikalla, levystä nyt puhumattakaan. Ja se edellinenkin keikka oli todella hyvä.
Bombinoa kuvaamaan keksin vain yhden sanan, ja se on huikea. Pidän näköjään kovasti yhtyeistä, jotka koostuvat pelkästään kielisoittimista ja rummuista.
Yleensä hyvää kaukaa tulevaa musiikkia kuunnellessa minut valtaa kaukokaipuu ja voimakas halu matkustaa musiikin ja tanssin perässä milloin mihinkin. Tällä kertaa vain virnistelin onnellisena, koska aion hyvin pian tehdä juuri niin - matkustan vuodenvaihteessa Burkina Fasoon kolmeksi viikoksi opiskelemaan musiikkia ja tanssia. Aiheesta seurannee postaus jos toinenkin.
Näistä aikajärjestyksessä ensimmäinen oli ihanan Tonoksen mielettömän monipuolinen konsertti, jossa matkattiin Kreikasta Kiinaan pitkin Silkkiteitä. Kappaleita oli lähes jokaisesta maasta matkan varrelta.
Seuraavaksi pääsin Tavastialle, jossa pääesiintyjänä oli mielettömän taitava ja muutenkin mainio aavikkobluesartisti Bombino. Ennen Bombinoa esiityi Faarao Pirttikangas, jonka olin nähnyt puolisen vuotta sitten levynjulkaisukeikalla. Tiesin odottaa loistavaa musiikkia ja hyviä esiintyjiä, mutta odotukseni ylittyivät silti täysin. Faarao oli monin verroin parempi kuin edellisellä näkemälläni keikalla, levystä nyt puhumattakaan. Ja se edellinenkin keikka oli todella hyvä.
Bombinoa kuvaamaan keksin vain yhden sanan, ja se on huikea. Pidän näköjään kovasti yhtyeistä, jotka koostuvat pelkästään kielisoittimista ja rummuista.
Yleensä hyvää kaukaa tulevaa musiikkia kuunnellessa minut valtaa kaukokaipuu ja voimakas halu matkustaa musiikin ja tanssin perässä milloin mihinkin. Tällä kertaa vain virnistelin onnellisena, koska aion hyvin pian tehdä juuri niin - matkustan vuodenvaihteessa Burkina Fasoon kolmeksi viikoksi opiskelemaan musiikkia ja tanssia. Aiheesta seurannee postaus jos toinenkin.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Ilokki ja surukki
Olen nyt muutaman päivän ajan soittanut ja laulanut pitkästä aikaa riipaisevan kaunista marilaista kappaletta юмынӱдр (ääntyy osapuilleen [jumonydör]). Se kertoo siitä, miltä tuntuu, kun rakastettu ihminen on toisen kanssa.
Jumonydörin ansiosta olen jälleen muistanut, miten ihana ja kummallinen kieli mari onkaan. Esimerkiksi morsiushuntu on mariksi вӱргенчык, kirjaimellisesti veriliina tai kupariliina - sanasta veri johdettu sana вӱргенe, joka tarkoittaa kuparia. Kuparin ja veren värien yhtäläisyys on kenties selvä, mutta miksi morsiushuntu? Voi hyvin olla, että perinteinen marilainen morsiushuntu on punainen, mutta laulun naisella on päässään ош вӱргенчык, eli valkoinen veriliina.
Jumonydörin sävellaji on molli. Mollisointujen ja duurisointujen eroa tunnetusti tapana luonnehtia niin, että mollisointu kuulostaa surulliselta, duuri iloiselta. Olin viime viikolla kuuntelemassa yhtyettä nimeltä Talvikki & Kemppi, jotka esittivät kappaleen, jonka nimessä esiintyi sana surukki (en harmi kyllä muista kappaleen nimeä tarkemmin), jonka voisi mieluusti ottaa käyttöön meille suoraan ruotsista tulleen sävellajin nimen sijaan. Duuri olisi sitten vastaavasti ilokki. Mari-täti hyväksyy ja suosittelee.
Jäin kuitenkin miettimään surukkisointujen surullisuutta ja ilokkisointujen iloisuutta. Olen kyllä mielestäni aina ymmärtänyt, mitä luonnehdinnalla tarkoitetaan. Minua on kuitenkin yhtä kauan hämmentänyt, että surukissa kulkevia kappaleita pidetään automaattisesti ilokkikappaleita surullisempina. Iloisuus ja surullisuushan syntyvät hyvin monesta tekijästä. Klassinen esimerkki tästä on kansansävelmä Kalliolle kukkulalle ja Kaj Chydeniuksen samannimminen kappale, jossa on samat sanat. Ensimmäinen on mollissa ja toinen duurissa, mutta kumpi kuulostaa surullisemmalta?
Jumonydörin ansiosta olen jälleen muistanut, miten ihana ja kummallinen kieli mari onkaan. Esimerkiksi morsiushuntu on mariksi вӱргенчык, kirjaimellisesti veriliina tai kupariliina - sanasta veri johdettu sana вӱргенe, joka tarkoittaa kuparia. Kuparin ja veren värien yhtäläisyys on kenties selvä, mutta miksi morsiushuntu? Voi hyvin olla, että perinteinen marilainen morsiushuntu on punainen, mutta laulun naisella on päässään ош вӱргенчык, eli valkoinen veriliina.
Jumonydörin sävellaji on molli. Mollisointujen ja duurisointujen eroa tunnetusti tapana luonnehtia niin, että mollisointu kuulostaa surulliselta, duuri iloiselta. Olin viime viikolla kuuntelemassa yhtyettä nimeltä Talvikki & Kemppi, jotka esittivät kappaleen, jonka nimessä esiintyi sana surukki (en harmi kyllä muista kappaleen nimeä tarkemmin), jonka voisi mieluusti ottaa käyttöön meille suoraan ruotsista tulleen sävellajin nimen sijaan. Duuri olisi sitten vastaavasti ilokki. Mari-täti hyväksyy ja suosittelee.
Jäin kuitenkin miettimään surukkisointujen surullisuutta ja ilokkisointujen iloisuutta. Olen kyllä mielestäni aina ymmärtänyt, mitä luonnehdinnalla tarkoitetaan. Minua on kuitenkin yhtä kauan hämmentänyt, että surukissa kulkevia kappaleita pidetään automaattisesti ilokkikappaleita surullisempina. Iloisuus ja surullisuushan syntyvät hyvin monesta tekijästä. Klassinen esimerkki tästä on kansansävelmä Kalliolle kukkulalle ja Kaj Chydeniuksen samannimminen kappale, jossa on samat sanat. Ensimmäinen on mollissa ja toinen duurissa, mutta kumpi kuulostaa surullisemmalta?
maanantai 21. lokakuuta 2013
Aaltojen alta
Olen parin päivän ajan soittanut PMMP:n kappaletta Tässä elämä on, joka ei ole minulle ennestään erityisen tuttu (kuten ei kyseinen yhtye muutenkaan, häpeä kyllä).
Tänä yönä heräsin syystä tai toisesta kolmen tunnin yöunien jälkeen murehtimaan omaa kallista elämääni, ja kyseinen kappale alkoi soida päässä tauotta. En keksi mitään rasittavampaa kuin valvoa sängyssä aamuyöllä niin, että päässä soi hyvin vajavainen versio vieraahkosta kappaleesta, joten päästin itseni piinasta ja nousin kuuntelemaan sitä ja muutakin PMMP:tä.
En meinaa päästä yli kappaleen sanoista enkä siitä, että olen kuullut 8-vuotiaasta tytöstä, joka osaa ne ulkoa (toisaalta on tässä maailmassa 8-vuotiaalle tarjolla monia huonompiakin suosikkikappaleita, monet omat lapsuuden suosikkini mukaan lukien). Minua pitävät otteessaan päässä ennen kaikkea kertosäkeen sanat, joiden soisin tuntuvan paljon vähemmän osuvilta.
Tänä yönä heräsin syystä tai toisesta kolmen tunnin yöunien jälkeen murehtimaan omaa kallista elämääni, ja kyseinen kappale alkoi soida päässä tauotta. En keksi mitään rasittavampaa kuin valvoa sängyssä aamuyöllä niin, että päässä soi hyvin vajavainen versio vieraahkosta kappaleesta, joten päästin itseni piinasta ja nousin kuuntelemaan sitä ja muutakin PMMP:tä.
En meinaa päästä yli kappaleen sanoista enkä siitä, että olen kuullut 8-vuotiaasta tytöstä, joka osaa ne ulkoa (toisaalta on tässä maailmassa 8-vuotiaalle tarjolla monia huonompiakin suosikkikappaleita, monet omat lapsuuden suosikkini mukaan lukien). Minua pitävät otteessaan päässä ennen kaikkea kertosäkeen sanat, joiden soisin tuntuvan paljon vähemmän osuvilta.
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Kitara mukaan töihin
Tänään tavalliseen töihinlähdön aikaan minua väsytti ja masensi. Teki vain mieli jäädä kotiin soittamaan kitaraa, joten ratkaisin ongelman ottamalla kitaran mukaan töihin. Opetan ammatikseni suomea aikuisille maahanmuuttajille, joten kitara työpaikalla ei ole niin mahdoton asia kuin äkkiseltään saattaisi kuvitella.
Olimme juuri puhuneet Juice Leskisestä, kuunnelleet Syksyn säveltä ja käyneet läpi sen sanoja, joten kappalevalinta oli helppo. Oppilaitoksessamme on lisäksi mukavat tilat, jotka ovat lisäksi näin iltaisin vielä melko tyhjillään. Pystyin järjestämään yhteen soppeen varsin kodikkaan nuotiopiiritunnelman (tulta en sentään sytyttänyt mihinkään, mutta himmensin valoja ja järjestin mukavia istuimia sopiviin paikkoihin).
Soitin ja lauloin kappaleen ennen tuntia kertaalleen läpi. Se meni tavattoman huonosti, ja niinpä alkoi jännittää aika tavalla (jännitti toki jo muutenkin). Kun opiskelijat saapuivat paikalle ja näkivät minut kitaroineni, heidän reaktionsa ja ilmeensä olivat sellaiset, että jännitykseni suli pois saman tien - koko porukka oli välittömästi innoissaan ja mukana juonessa.
Tiesin etukäteen, että joukossa on hyviä laulajia, mutten olisi mitenkään osannut odottaa, miten hyvin ja vaivattomasti koko ryhmä pystyi oppimaan sanat ja sävelen miltei lennosta ja laulamaan mukana. Ääntämisongelmatkin katosivat, kun opiskelijat keskittyivät laulamaan täysillä. Odotinkin, että meillä olisi hauskaa, mutten ikinä olisi osannut odottaa, että saisimme aikaan jotain näin kaunista.
Olimme juuri puhuneet Juice Leskisestä, kuunnelleet Syksyn säveltä ja käyneet läpi sen sanoja, joten kappalevalinta oli helppo. Oppilaitoksessamme on lisäksi mukavat tilat, jotka ovat lisäksi näin iltaisin vielä melko tyhjillään. Pystyin järjestämään yhteen soppeen varsin kodikkaan nuotiopiiritunnelman (tulta en sentään sytyttänyt mihinkään, mutta himmensin valoja ja järjestin mukavia istuimia sopiviin paikkoihin).
Soitin ja lauloin kappaleen ennen tuntia kertaalleen läpi. Se meni tavattoman huonosti, ja niinpä alkoi jännittää aika tavalla (jännitti toki jo muutenkin). Kun opiskelijat saapuivat paikalle ja näkivät minut kitaroineni, heidän reaktionsa ja ilmeensä olivat sellaiset, että jännitykseni suli pois saman tien - koko porukka oli välittömästi innoissaan ja mukana juonessa.
Tiesin etukäteen, että joukossa on hyviä laulajia, mutten olisi mitenkään osannut odottaa, miten hyvin ja vaivattomasti koko ryhmä pystyi oppimaan sanat ja sävelen miltei lennosta ja laulamaan mukana. Ääntämisongelmatkin katosivat, kun opiskelijat keskittyivät laulamaan täysillä. Odotinkin, että meillä olisi hauskaa, mutten ikinä olisi osannut odottaa, että saisimme aikaan jotain näin kaunista.
McGeen Bobby ja minä
Olin noin 12-vuotias, kun isäni muisti pitkästä aikaa Janis Joplinin. "Tää sun täytyy kuulla", hän sanoi, ja laittoi levylautaselle Pearl-levyn ja asetti neulan B-puolen toisen raidan kohdalle. Kyseinen raita on tietysti Janisin loistoversio Kris Kristoffersonin klassikkokappaleesta Me and Bobby McGee, ja minä olin tietysti välittömästi aivan myyty. Tuosta hetkestä alkaneen ensimmäisen Bobby-kauteni jälkeen elämässäni on säännöllisin väliajoin ollut jaksoja, jolloin sitä on tullut kuunneltua uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, sekä laajempia Pearl-kausia, jolloin soitossa on ollut koko levy.
Nyt viimeisen viikon ajan olen soittanut kyseistä kappaletta levysoittiminen sijaan kitaralla. Tavallaan se on hyvin helppo soitettava, ja sitten kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin haastava, etenkin, jos haluaa laulaa mukana, ja minähän haluan. Nyt se taitaa kuitenkin olla aika pitkälti opittu: soitin sitä eilisellä kitaratunnillani, ja pystyin jopa jossain määrin laulamaan mukana. Tunnetustihan kitaratunnilla kaikki on aina hankalampaa kuin yksin kotona.
Nyt viimeisen viikon ajan olen soittanut kyseistä kappaletta levysoittiminen sijaan kitaralla. Tavallaan se on hyvin helppo soitettava, ja sitten kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin haastava, etenkin, jos haluaa laulaa mukana, ja minähän haluan. Nyt se taitaa kuitenkin olla aika pitkälti opittu: soitin sitä eilisellä kitaratunnillani, ja pystyin jopa jossain määrin laulamaan mukana. Tunnetustihan kitaratunnilla kaikki on aina hankalampaa kuin yksin kotona.
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
Elles sont belles et criminelles
Eilen olisi aivan ehdottomasti pitänyt tehdä kaikenlaista töihin, uraan ja arjen pyörittämiseen liittyvää, joten luonnollisestikin vietin lähes koko päivän musiikin parissa.
Soitin kitaralla ennen kaikkea Coumbitea, johon minulla on edelleen jonkinasteinen pakkomielle. Kävin pitkän puoleiseksi venähtäneellä kitaratunnilla soittamassa ennen kaikkea sitä, Me and Bobby McGeetä (vihdoin!) ja edellä mainittua Tietan valoa. Menin kotiin soittamaan lisää ja sovin itselleni laulutunnin.
Tämän kaiken jälkeen tein sen verran töitä, että vilkaisin sähköpostilaatikkoani, jossa on vaivaiset 761 lukematonta viestiä. Näistä avasin ainoastaan Tavastian uutikirjeen, jossa kerrottiin, että Anna Calvi esiintyy Tavastialla 18.3.2014 ja lipunmyynti alkaa tänään kello 9. Päätin viimein tutustua hänen musiikkiinsa tarkemmin . Calvi osoittautui paitsi huimaksi laulajaksi ja lauluntekijäksi (minkä jo tiesin), myös loistavaksi kitaristiksi.
Olen olen monesti harmitellut Jannelle (ja toki muillekin) sitä, että tiedossani on hyvin vähän hyviä naiskitaristeja. Olen nyt siis tästä myöhäisestä heräämisestäni hiukan katkera - tunneillamme on kyllä joskus mainittu Anna Calvi ja hieman kuunneltukin häntä, muttei koskaan ole tullut puhetta siitä, että hän soittaa kitaraa, ja hyvin soittaakin. Ehkä Janne on olettanut, että minä tiedän jo? Toisaalta parempi parempi myöhään kuin ei.
Calvin äänen, kitaransoiton, läsnäolon ja yleisen olemuksen aiheuttamat kylmät väreet keskeytyivät hetkeksi, kun huomasin kellon olevan sen verran, että oli aika lähteä Malmitalolle katsomaan ihanaa Aino Vennaa ja tämän mainiota yhtyettä. Keikka oli hyvä ja kaikin puolin toimiva tapa saada pulssia ja hengitystä hieman tasaantumaan edellisen artistin jäljiltä.
Keikalta kotiin palattuani soitin vielä hieman kitaraa. Sitten silkkaa malttamatonta hölmöyttäni kuuntelin ja katsoin vielä vähän lisää Anna Calvia, mitä en todellakaan suosittele tehtäväksi juuri ennen muutenkin liian myöhäistä nukkumaanmenoa. Pulssi ei ole kunnolla tasaantunut vieläkään.
Soitin kitaralla ennen kaikkea Coumbitea, johon minulla on edelleen jonkinasteinen pakkomielle. Kävin pitkän puoleiseksi venähtäneellä kitaratunnilla soittamassa ennen kaikkea sitä, Me and Bobby McGeetä (vihdoin!) ja edellä mainittua Tietan valoa. Menin kotiin soittamaan lisää ja sovin itselleni laulutunnin.
Tämän kaiken jälkeen tein sen verran töitä, että vilkaisin sähköpostilaatikkoani, jossa on vaivaiset 761 lukematonta viestiä. Näistä avasin ainoastaan Tavastian uutikirjeen, jossa kerrottiin, että Anna Calvi esiintyy Tavastialla 18.3.2014 ja lipunmyynti alkaa tänään kello 9. Päätin viimein tutustua hänen musiikkiinsa tarkemmin . Calvi osoittautui paitsi huimaksi laulajaksi ja lauluntekijäksi (minkä jo tiesin), myös loistavaksi kitaristiksi.
Olen olen monesti harmitellut Jannelle (ja toki muillekin) sitä, että tiedossani on hyvin vähän hyviä naiskitaristeja. Olen nyt siis tästä myöhäisestä heräämisestäni hiukan katkera - tunneillamme on kyllä joskus mainittu Anna Calvi ja hieman kuunneltukin häntä, muttei koskaan ole tullut puhetta siitä, että hän soittaa kitaraa, ja hyvin soittaakin. Ehkä Janne on olettanut, että minä tiedän jo? Toisaalta parempi parempi myöhään kuin ei.
Calvin äänen, kitaransoiton, läsnäolon ja yleisen olemuksen aiheuttamat kylmät väreet keskeytyivät hetkeksi, kun huomasin kellon olevan sen verran, että oli aika lähteä Malmitalolle katsomaan ihanaa Aino Vennaa ja tämän mainiota yhtyettä. Keikka oli hyvä ja kaikin puolin toimiva tapa saada pulssia ja hengitystä hieman tasaantumaan edellisen artistin jäljiltä.
Keikalta kotiin palattuani soitin vielä hieman kitaraa. Sitten silkkaa malttamatonta hölmöyttäni kuuntelin ja katsoin vielä vähän lisää Anna Calvia, mitä en todellakaan suosittele tehtäväksi juuri ennen muutenkin liian myöhäistä nukkumaanmenoa. Pulssi ei ole kunnolla tasaantunut vieläkään.
tiistai 8. lokakuuta 2013
Se jokin
Viime päivinä en ole voinut niin kovin hyvin. Syksy alkoi hyvin intensiivisesti ja nyt tuntuu, että voimat ovat jälleen kerran varsin vähissä. Tänä aamuna heräsin siihen, että päässäni soi Maria Gasolinan upea käännösiskelmä Tietan valo. Siitä muistui mieleeni kyseisen yhtyeen muukin tuotanto, ja varsinkin albumi Se jokin, jolta Tietan valokin on peräisin. Kuuntelin sen läpi ja jaksoin sen ansiosta jääkaapin, jonka haju alkoi tuntua eteisessä asti. Teki niin hyvää.
maanantai 30. syyskuuta 2013
Kieliä ja lahjakkuuksia
Olen viime aikoina ruvennut varovaisesti opastamaan kitaransoitosta kiinnostuneita ystäviäni kitaran pariin. Olen myös opettanut muutaman vähän taitavammankin kitaristin vaihtamaan itse kitaransa kielet - taito, jonka lopulta yllättävän harva pidempäänkään soittanut tuntuu osaavan.
Hiljattain sain varsin erikoisen pyynnön: soittotaidoistani (ja niiden puutteesta) erittäin tietoinen ystäväni pyysi minua pitämään aivan suoranaisen kitaratunnin. Nyt minulla on siis sovittuna kitaratunti, jossa minä olenkin yllättäen opettajan roolissa. Varsin vitsikästä ja tietysti myös erittäin imartelevaa. Onneksi kuitenkin opetan ammatikseni ihmisiä käyttämään suomen kieltä, joten minulla on jonkinlaisia valmiuksia rakentaa aivan toisenlainen kielitunti.
Tänäänkin pääsin hiukan opastamaan kitaran kielten pariin, kun lapsuudenystäväni tuli kitaroineen kylään. Olin ymmärtänyt, että kyseessä olisi jokin vanha, vuosikausia kellarissa homehtunut romu, mutta ystäväni kitara onkin mitä somin uudehko nailonkielinen Landola, joka soi uudet kielet saatuaan erittäin kauniisti. Mikä parasta, se sopii ystäväni syliin aivan täydellisesti. Opetin hänelle Emman, eikä aikaakaan, kun hän osasi jo ulkomuistista sekä tarvittavat soinnut että hieman kappaleen melodiaakin. Aika hyvin naiselta, joka on viimeksi soittanut kitaraa koulun musiikintunnilla pitkälle toistakymmentä vuotta sitten.
Moni muukin viime aikoina meillä kitaraa varovaisesti soitellut henkilö (joihin kuuluu muun muassa Mari-tädin lokin lukijakunnalle tuttu Guljani) on osoittautunut kateutta herättävän lahjakkaaksi. Myös rakas aviomieheni (joka Juha-setänäkin tunnetaan) on suorastaan hermojaraastavan lahjakas kitaransoittaja - hän viettää kitaransa parissa murto-osan siitä ajasta, jonka minä vietän omani seurassa, ja on aloittanut soittamisen vähän minun jälkeeni, mutta soittaa silti aivan yhtä hyvin kuin minä. Coumbitea hän ei onneksi osaa ollenkaan, ainakaan vielä. Minun on jatkuvasti hoettava itselleni, ettei toisen nopea kehitys ole minulta millään tavalla pois, mutta silti välillä tuppaa ottamaan päähän.
Kaikkien näiden orastavien kitaralahjakkuuksien keskellä minua kuitenkin lohduttaa tieto, jonka olen oppinut monen muun lajin parissa puuhatessani: kun haluaa oppia jonkin asian, lahjakkuutta paljon tärkeämpiä ominaisuuksia ovat into ja sinnikkyys. Erilaisissa opettelua vaativissa lajeissa parhaita tulee lopulta yleensä innokkaista keskinkertaisuuksista. Mikäli tämä pätee myös kitaransoittoon, minun ennusteeni on oikein hyvä.
Loppuun linkki erään tutun nuoren pianisti- ja säveltäjälahjakkuuden soundcloud-sivuille. Mikaelin musiikki tuo erittäin hyvällä tavalla mieleen Amélie-soundrackin säveltäjä Yann Tiersenin musiikin, mutta on kuitenkin jotain aivan muuta: kaunista, kuulasta ja kaikesta leikkisyydestään huolimatta lopulta erittäin vakavaa. Ja ihastuttavan monikielistä: Mikael on Suomen lisäksi viettänyt paljon aikaa ainakin Ranskassa ja Portugalissa, ja se kuuluu ja näkyy kappaleiden kielivalintojen viehättävänä monipuolisuutena. Kielisoittimia on kyllä valitettavan vähän, mutta se annettakoon anteeksi.
Hiljattain sain varsin erikoisen pyynnön: soittotaidoistani (ja niiden puutteesta) erittäin tietoinen ystäväni pyysi minua pitämään aivan suoranaisen kitaratunnin. Nyt minulla on siis sovittuna kitaratunti, jossa minä olenkin yllättäen opettajan roolissa. Varsin vitsikästä ja tietysti myös erittäin imartelevaa. Onneksi kuitenkin opetan ammatikseni ihmisiä käyttämään suomen kieltä, joten minulla on jonkinlaisia valmiuksia rakentaa aivan toisenlainen kielitunti.
Tänäänkin pääsin hiukan opastamaan kitaran kielten pariin, kun lapsuudenystäväni tuli kitaroineen kylään. Olin ymmärtänyt, että kyseessä olisi jokin vanha, vuosikausia kellarissa homehtunut romu, mutta ystäväni kitara onkin mitä somin uudehko nailonkielinen Landola, joka soi uudet kielet saatuaan erittäin kauniisti. Mikä parasta, se sopii ystäväni syliin aivan täydellisesti. Opetin hänelle Emman, eikä aikaakaan, kun hän osasi jo ulkomuistista sekä tarvittavat soinnut että hieman kappaleen melodiaakin. Aika hyvin naiselta, joka on viimeksi soittanut kitaraa koulun musiikintunnilla pitkälle toistakymmentä vuotta sitten.
Moni muukin viime aikoina meillä kitaraa varovaisesti soitellut henkilö (joihin kuuluu muun muassa Mari-tädin lokin lukijakunnalle tuttu Guljani) on osoittautunut kateutta herättävän lahjakkaaksi. Myös rakas aviomieheni (joka Juha-setänäkin tunnetaan) on suorastaan hermojaraastavan lahjakas kitaransoittaja - hän viettää kitaransa parissa murto-osan siitä ajasta, jonka minä vietän omani seurassa, ja on aloittanut soittamisen vähän minun jälkeeni, mutta soittaa silti aivan yhtä hyvin kuin minä. Coumbitea hän ei onneksi osaa ollenkaan, ainakaan vielä. Minun on jatkuvasti hoettava itselleni, ettei toisen nopea kehitys ole minulta millään tavalla pois, mutta silti välillä tuppaa ottamaan päähän.
Kaikkien näiden orastavien kitaralahjakkuuksien keskellä minua kuitenkin lohduttaa tieto, jonka olen oppinut monen muun lajin parissa puuhatessani: kun haluaa oppia jonkin asian, lahjakkuutta paljon tärkeämpiä ominaisuuksia ovat into ja sinnikkyys. Erilaisissa opettelua vaativissa lajeissa parhaita tulee lopulta yleensä innokkaista keskinkertaisuuksista. Mikäli tämä pätee myös kitaransoittoon, minun ennusteeni on oikein hyvä.
Loppuun linkki erään tutun nuoren pianisti- ja säveltäjälahjakkuuden soundcloud-sivuille. Mikaelin musiikki tuo erittäin hyvällä tavalla mieleen Amélie-soundrackin säveltäjä Yann Tiersenin musiikin, mutta on kuitenkin jotain aivan muuta: kaunista, kuulasta ja kaikesta leikkisyydestään huolimatta lopulta erittäin vakavaa. Ja ihastuttavan monikielistä: Mikael on Suomen lisäksi viettänyt paljon aikaa ainakin Ranskassa ja Portugalissa, ja se kuuluu ja näkyy kappaleiden kielivalintojen viehättävänä monipuolisuutena. Kielisoittimia on kyllä valitettavan vähän, mutta se annettakoon anteeksi.
torstai 26. syyskuuta 2013
My oh my, what a wonderful day!
Jostain syystä tuntuu olevan niin, että hyvässä musiikissa soi useammin suru kuin ilo. Iloisuus lipsahtaa hyvin helposti pirteydeksi tai pahimmassa tapauksessa reippaudeksi. Eihän sellaista jaksa ihminen kuunnella.
Tänään kuulin pitkästä aikaa itselleni täysin uuden, aivan röyhkeän iloisen kappaleen, jota en ensi kuulemalta inhonnut, nimittäin Allman Brothersin kappaleen Blue sky.
Kappaleen sanat ovat vanhalle kunnon amerikkalaiselle tsippadiduudaa-perinteelle suorastaan kuvottavan uskolliset:
Sinisen taivaan nimellä kulkevia kappaleita on populaarimusiikin historiassa tehty sellaset määrät, etten ensin uskonut, etteikö Allman Brothers olisi vain valinnut jotakin näistä kappaleista ja sovittanut sitä omalla tavallaan, mutta ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole.
Allman Brothersinkin sinitaivaassa kaikki on hyvin, aurinko paistaa, joki virtaa, genressä alati toistuva lintuherra suorastaan mainitaan nimeltä. Kuten osavaltion nimestäkin voi päätellä, varsinkin levyversio sujahtaa varsin somasti kantrimusiikin genreen. Kuitenkin esimerkiksi tämä liveversio on jo paljon hankalampi mahduttaa kyseiseen lokeroon.
En oikein ymmärrä mistä johtuu, ettei tämä Blue Skies aiheuta minussa samaa ällötysreaktiota, jonka esimerkiksi tuo yllä linkkaamani Sinatra aiheuttaa välittömästi. Veikkaukseni on, että syynä on jälleen kerran kitara, tai tarkemmin ottaen kaksi.
Susan Piverin sanoin:
Tänään kuulin pitkästä aikaa itselleni täysin uuden, aivan röyhkeän iloisen kappaleen, jota en ensi kuulemalta inhonnut, nimittäin Allman Brothersin kappaleen Blue sky.
Kappaleen sanat ovat vanhalle kunnon amerikkalaiselle tsippadiduudaa-perinteelle suorastaan kuvottavan uskolliset:
Walk along the river, sweet lullaby, it just keeps on flowing,
It don't worry 'bout where it's going, no, no.
Don't fly, mister blue bird, I'm just walking down the road,
Early morning sunshine tell me all I need to know
You're my blue sky, you're my sunny day.
Lord, you know it makes me high when you turn your love my way,
Turn your love my way, yeah.
Good old sunday morning, bells are ringing everywhere.
Goin' to Carolina, it won't be long and I'll be there
Sinisen taivaan nimellä kulkevia kappaleita on populaarimusiikin historiassa tehty sellaset määrät, etten ensin uskonut, etteikö Allman Brothers olisi vain valinnut jotakin näistä kappaleista ja sovittanut sitä omalla tavallaan, mutta ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole.
Allman Brothersinkin sinitaivaassa kaikki on hyvin, aurinko paistaa, joki virtaa, genressä alati toistuva lintuherra suorastaan mainitaan nimeltä. Kuten osavaltion nimestäkin voi päätellä, varsinkin levyversio sujahtaa varsin somasti kantrimusiikin genreen. Kuitenkin esimerkiksi tämä liveversio on jo paljon hankalampi mahduttaa kyseiseen lokeroon.
En oikein ymmärrä mistä johtuu, ettei tämä Blue Skies aiheuta minussa samaa ällötysreaktiota, jonka esimerkiksi tuo yllä linkkaamani Sinatra aiheuttaa välittömästi. Veikkaukseni on, että syynä on jälleen kerran kitara, tai tarkemmin ottaen kaksi.
Susan Piverin sanoin:
"partway through, a second guitarist joins the first and they begin to play together. With no effort, they find each other and play in tandem and off each other, one sweeter and the other fuzzier, totally separate and completely joined. At 2:27 they say hi and at 4:11 they say bye and in between they have a loping, endless, easy companionship. Friends. You might expect that two guitarists would “duel” or try to outdo each other, but not Dickey and Duane. They fall into each other and that falling outdoes me every time"
tiistai 24. syyskuuta 2013
Coumbite, osa 3
Tänään kävimme kitaratunnilla läpi uusista osista viimeisen. Se on siis nyt siinä, ei tarvitse enää kuin oppia soittamaan sekä uusi osa että koko kappale! Helppoa kuin mikäkin, etenkin, kun jokainen aiemminkin opituista osista tuottaa edelleen vaikeuksia.
Piristin tänään itseäni kuuntelemalla suunnilleen kaikki youtubesta löytämäni versiot kyseisestä kappaleesta. Suurimmassa osassa asialla on teknisesti erittäin taitavia kitaristeja (joskus jopa kuuluisia klassisen musiikin ammattilaisia), jotka tiluttavat kappaleen läpi sellaisella nopeudella, ettei alkuperäisestä sävellyksestä jää henkiin mitään, saati sitten, että jäisi minkäänlaista tilaa tulkinnalle. Kamalaa kuultavaa, ja samalla aivan hykerryttävää.
Saatan olla päästäni aivan vialla, mutta väitän silti, että soitan Coumbiten jo nyt paremmin kuin suurin osa edellä mainitusta teknisistä virtuuoseista. Ainakin silloin, kun ainoana kuulijana olen minä itse.
Piristin tänään itseäni kuuntelemalla suunnilleen kaikki youtubesta löytämäni versiot kyseisestä kappaleesta. Suurimmassa osassa asialla on teknisesti erittäin taitavia kitaristeja (joskus jopa kuuluisia klassisen musiikin ammattilaisia), jotka tiluttavat kappaleen läpi sellaisella nopeudella, ettei alkuperäisestä sävellyksestä jää henkiin mitään, saati sitten, että jäisi minkäänlaista tilaa tulkinnalle. Kamalaa kuultavaa, ja samalla aivan hykerryttävää.
Saatan olla päästäni aivan vialla, mutta väitän silti, että soitan Coumbiten jo nyt paremmin kuin suurin osa edellä mainitusta teknisistä virtuuoseista. Ainakin silloin, kun ainoana kuulijana olen minä itse.
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
Musiikin teoriasta
Yksi parhaista asioista kitaransoiton aloittamisessa on
ollut itse soittamisen lisäksi se, että olen vähitellen alkanut ymmärtää
musiikin teoriaa. Nykyään esimerkiksi ymmärrän, mitä tarkoittaa sävellaji ja miten sitä voi halutessaan vaihtaa. En enää putoa täysin kärryiltä,
kun ihmiset ympärilläni alkavat syystä tai toisesta muistella lapsuutensa
teoriatuntien sisältöjä (mitä tapahtuu elämässäni yllättävän usein). Tämä laulu ei ole enää täyttä hepreaa.
Toisin sanoen tänä vuonna 2013 on tuntunut aika pitkälti
samalta, kuin aloittaessani ruotsin opiskelun 13-vuotiaana: koko elämäni ajan
ympärilläni puhuttu salakieli ei ollutkaan enää salakieli, vaan lopulta varsin helppo kieli*, johon oli erittäin mahdollista päästä sisään ja
vieläpä varsin nopeasti. Kokemus on sanalla sanoen voimauttava, niin vähän kuin
tuosta sanasta pidänkin.
*Kielten helppous ja vaikeus on tietenkin hyvin subjektiivista ja riippuu monista seikoista. Ruotsi oli minulle helppoa luultavasti juuri siksi, että olin kuullut sitä varsin paljon koko siihenastisen elämäni ajan, ja siksi, että osasin jo englantia, joka sattuu olemaan ruotsin lähisukulainen. Musiikin teorian kieli taas on kielenä lapsellisen yksinkertainen, jos sitä verrataan mihin tahansa luonnolliseen kieleen (kuten vaikkapa ruotsiin, englantiin tai viroon).
tiistai 3. syyskuuta 2013
Makes me happy
Minulta oli viritysmittari melkein viikon, mutta tänään löysin sen riemukseni villatakkini hihasta. Tässä välissä olen ehtinyt huomata, että kitaran virittäminen ilman mittareita sujuu yhä paremmin ja nopeammin.
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Coumbite, osa 2
Enpä ole pariin päivään juuri muuta tehnytkään, kuin soittanut Coumbitea. En käsitä miten se voikin kuulostaa niin kauniilta jopa minun tämänhetkisenä versionani, joka käsittää laskujeni mukaan noin kolmasosan koko kappaleesta sekä monia virheitä, taukoja, udelleenaloituksia ja sihahduksia, joista on siisteimmillään erotettavissa sanat eiku ja äh.
Nyt kun se alkaa kutakuinkin jo muistuttaa itseään minunkin versionani, Coumbiten soittaminen tuottaa ajoittain varsin narsistista mielihyvää - MINÄ soitin tuon juuri, tuo ääni kuului MINUN kitarastani. Olenpas taitava. Minä! Kuitenkin paljon, paljon enemmän on niitä hetkiä, kun humpsahdan joko soitto- tai harjoitteluflow'hun ja katoan sinne. Välillä jopa unohdan kiroilla.
Nyt kun se alkaa kutakuinkin jo muistuttaa itseään minunkin versionani, Coumbiten soittaminen tuottaa ajoittain varsin narsistista mielihyvää - MINÄ soitin tuon juuri, tuo ääni kuului MINUN kitarastani. Olenpas taitava. Minä! Kuitenkin paljon, paljon enemmän on niitä hetkiä, kun humpsahdan joko soitto- tai harjoitteluflow'hun ja katoan sinne. Välillä jopa unohdan kiroilla.
lauantai 24. elokuuta 2013
Harjoitteluflow
Juuri kun pääsin sanomasta, ettei ole mitään syytä treenata, aloinkin yhtäkkiä oikein kunnolla treenata.
Ryhdyin soittamaan Dave Brubeckin kappaletta Take Five (tarkemmin ottaen sen sointusäestystä), ja sen kanssa päässäni naksahti aivan ennen kokemattomalla tavalla: yhtäkkiä halusinkin vain harjoitella, harjoitella ja harjoitella. Soittamisesta ei niinkään voi puhua johtuen tavasta, jolla olen tätä kappaletta harjoitellut, nimittäin junnaamalla aina yhtä hyvin lyhyttä kohtaa niin kauan, että se alkaa sujua, ja sitten yhdistelemällä näitä oppimiani osasia toisiinsa. Olen tietysti myös noudattanut Eric Skyen neuvoa ja treenannut paljon niin, että teen samalla jotain aivan muuta, kuten katson televisiota. Myös kirjan lukeminen sujuu suorastaan hämmentävän hyvin samalla, blogikirjoitusten lukemisesta nyt puhumattakaan. Ihan niin pitkälle en ole vielä päässyt, että pystyisin laittamaan ruokaa tai kirjoittamaan samaan aikaan, kun vaihdan maanisesti Em:sta Hm7:aan. Tästä on kulunut reippaasti yli kuukausi, en vieläkään osaa Take Fivea kunnolla, mutta se ei haittaa yhtään, koska sitä on niin hauska harjoitella. Ihmeellistä.
Ei ilmeisesti ollut hullumpikaan idea kirjoittaa tänne Coumbiten aiheuttamasta raivosta, sillä tänään kaikki raivo on ollut tipo tiessään. Ja kas, Coumbitea on yhtäkkiä aivan ihana soittaa ja treenatakin, vaikka osaamiseen on edelleen todella, todella pitkä matka.
Loppuun vielä varsin lystikäs kitaraversio Take Fivesta: http://www.youtube.com/watch?v=zGZUy-DW7A4.
Ryhdyin soittamaan Dave Brubeckin kappaletta Take Five (tarkemmin ottaen sen sointusäestystä), ja sen kanssa päässäni naksahti aivan ennen kokemattomalla tavalla: yhtäkkiä halusinkin vain harjoitella, harjoitella ja harjoitella. Soittamisesta ei niinkään voi puhua johtuen tavasta, jolla olen tätä kappaletta harjoitellut, nimittäin junnaamalla aina yhtä hyvin lyhyttä kohtaa niin kauan, että se alkaa sujua, ja sitten yhdistelemällä näitä oppimiani osasia toisiinsa. Olen tietysti myös noudattanut Eric Skyen neuvoa ja treenannut paljon niin, että teen samalla jotain aivan muuta, kuten katson televisiota. Myös kirjan lukeminen sujuu suorastaan hämmentävän hyvin samalla, blogikirjoitusten lukemisesta nyt puhumattakaan. Ihan niin pitkälle en ole vielä päässyt, että pystyisin laittamaan ruokaa tai kirjoittamaan samaan aikaan, kun vaihdan maanisesti Em:sta Hm7:aan. Tästä on kulunut reippaasti yli kuukausi, en vieläkään osaa Take Fivea kunnolla, mutta se ei haittaa yhtään, koska sitä on niin hauska harjoitella. Ihmeellistä.
Ei ilmeisesti ollut hullumpikaan idea kirjoittaa tänne Coumbiten aiheuttamasta raivosta, sillä tänään kaikki raivo on ollut tipo tiessään. Ja kas, Coumbitea on yhtäkkiä aivan ihana soittaa ja treenatakin, vaikka osaamiseen on edelleen todella, todella pitkä matka.
Loppuun vielä varsin lystikäs kitaraversio Take Fivesta: http://www.youtube.com/watch?v=zGZUy-DW7A4.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)